Kirjaston poistoista sattui käsiini jokin aika sitten kirja, joka ainakin minusta oli tavattoman kiehtova. ”Käsillä tehty” on erilainen käsityökirja. Siihen on haastateltu käsityönopettajia, tutkijoita ja muita, jotka ammattinsa puolensa näkevät käsityön laajemmin kuin keskivertoharrastaja.
Lappilaista käsityötä
Käsityö ennen ja nyt
Käsityöt olivat aiemmin eräänlainen välttämätön paha, tapa valmistaa kotona tarvittavia tuotteita. Teollisuutta ei juuri ollut, joten jos jotain tarvittiin, se piti usein valmistaa itse. Nykyään kaikkea voi ostaa kaupasta, eikä tarvitse tehdä itse, mutta moni tekee, koska se on mukavaa ja rentouttavaa puuhaa. Käsityön tekeminen on eräällä tavalla henkilökohtainen kannanotto hitaamman elämän puolesta. Käsityöt ovat aikaavieviä, vastapainoa kaikelle sille tehokkuuden vaatimukselle, joka nykyään on joka puolella.
Kirjassa toistuu muutamia teemoja, jotka tulevat esiin, katsoipa käsitöitä miltä kantilta hyvänsä. Yksi näistä on halu romuttaa käsitystä siitä, että aiemmin ”jokainen” osasi käsitöitä melkein itsestään. Todellisuudessa aina on tarvittu joku, joka neuvoo ja opettaa. Käsityötä opetetaan nykyään käsityötunneilla, mutta opintosuunnitelman laativat henkilöt eivät välttämättä itse osaa käsitöitä lainkaan. Virkamiehet laativat suunnitelman, joka käsityönopettajan pitää toteuttaa, eikä asiaa katsota lainkaan oppilaiden näkökulmasta. Käsityön opettaminen koulussa ei ole uusi ilmiö: käsityökouluja oli jo sata vuotta sitten. Kainuun kiertävät naiskotiteollisuuskoulut perustettiin, kun katsottiin tarpeelliseksi opettaa naisille arkitaitoja, emännyyttä ja ”naisen mallia”. Usein morsiamen piti valmistaa ennen häitä lähes kaikki loppuelämän vuodevaatteet, pyyhkeet, verhot ja vaatteita. Näitä kutsuttiin yhteisnimellä kapiot. Hyvän morsiamen piti osata valmistaa omat kapiot, hyvän äidin piti osata tehdä muutamia perusvaatekertoja itselleen, miehelleen ja lapselleen. Koska kukaan ei osaa syntyessään tehdä vaatteita, tätä varten katsottiin tarpeelliseksi järjestää kiertävä koulu, joka pysytteli yhden lukuvuoden ajan yhdellä paikkakunnalla ja perustettiin sinne, missä sitä tarvittiin. Lopputyönä koulussa tehtiin kansallispuku. Kouluja pidettiin vuosina 1900-1973, kunnes nimi muuttui ammattiopistoksi. Perinteinen naisen malli alkoi muuttua hitaasti, jopa yllättävän hitaasti.
Perinne jatkui peruskoulun puolella. Kirjassa kerrottiin 1980-luvun koulun käsityötunneista. Haastatellut tytöt kertoivat, että koulun käsityötunneilla tehtiin muun muassa vauvanvaatteita. Nuoret tytöt itse eivät nähneet nutuissa järkeä, mutta heitä ilmiselvästi haluttiin edelleen muovata kelpo äideiksi. Vaikka teoriassa poikien oli mahdollista valita tekstiilityö ja tyttöjen valita tekninen työ, ilmapiiri ja opetussuunnitelma eivät siihen kannustaneet. Yleisesti tytöt pitivät siitä, että käsityötunneilla oli tietty vapaus, työn ohessa saattoi jutella kaverin kanssa. Toteutuksesta jäi puuttumaan eräs tärkeä seikka: tytöt olisivat saaneet itse päättää jotain. Kun kaikki luokan tytöt tekivät samanlaisen kappaleen samasta kankaasta tai langasta, sellaisen käyttäminen kouluvaatteena olisi ollut noloa ja heidän mielestään ne olivat rumia. He kokivat käsityön turhaksi, koska piti valmistaa tekstiilejä, joita ei voinut käyttää. Aika moni hylkäsi käsityöt harrastuksena kouluvuosien jälkeen ja löysi ne myöhemmin aikuisena. Koulussa noudatettiin virkamiesten ja hallinnon laatimaa opetussuunnitelmaa, eikä kukaan ajatellut, mikä kiinnostaisi oppilaita tai mikä saisi heidät innostumaan käsitöistä.
Turisti ostaa perinteisiä käsitöitä
Käsityöläisyys on monelle turistikohteen paikalliselle asukkaalle mahdollisuus tienata lisäansioita. Usein matkaoppaissa kuvaillaan ”paikallisia käsitöitä”, joihin turisti saattaa törmätä joka kadunkulmassa, ja turisti vakuuttuu siitä, että maatuskat, taalainmaanhevoset ja muut tunnusomaiset käsityöt ovat alueelle tyypillisiä. Kuitenkin harva alueen käsityöläinen haluaa tehdä sellaisia, mutta tekee, koska ne menevät paremmin kaupaksi kuin se, mitä hän haluaisi oikeasti tehdä. Niinpä kysynnän ja tarjonnan lain mukaan hän lakkaa hiljalleen yrittämästä myydä muuta kuin sitä, mitä turistit ostavat. Ja miksi turistit ostavat? Koska matkaoppaassa uskotellaan, että se on oiva tuliainen. Pahimmassa tapauksessa se on molempien mielestä aivan kamala. Kuitenkin se, että matkailija ostaa paikallisen käsityön, on itsessään hyvä asia, sillä käsityöläiset ovat usein näiden lisätulojen tarpeessa ja saavat niiden myynnillä perheelle päivän aterian.
Kirjassa on kaksi käytännön esimerkkiä, joissa turismi ja käsityöt on onnistuttu yhdistämään: Namibia ja Lappi. Erilaisista oloista huolimatta paikoilla on paljon yhteistä. Matkailu on seudun pääelinkeino, ja muuta työtä on vaikea löytää. Namibian himba-heimon naisten keskuudessa käsityöllä on vielä suurempi merkitys kuin Suomessa, sillä naisten saama tulo auttaa koko perhettä, tuo omanarvontuntoa ja taloudellista riippumattomuutta, ja siten parantaa naisten asemaa. Namibian Windhoekissa toimiva käsityökeskus on naisten oma verkosto: tällä tavoin tuotteita on aina saatavilla, joku naisista on aina puodissa paikalla ja he ovat voineet kehittää perinteistä käsityötä tekniikan keinoin.
Harrastajan ja ammattilaisen erot
Harrastajan ja ammattilaisen suurin ero on, että harrastaja maksaa harrastuksestaan, ammattilainen saa siitä rahaa. Eroa on myös suhtautumisessa tekemiseen. Harrastaja pyrkii tekemään tuotteensa aina valmiiksi kelloon katsomatta. Siitä oppii aina jotain. Useimpia harrastajia keskeneräiset työt häiritsevät. Ammattitekijä taas katsoo tuntipalkkaa. Molemmille tulee susikappaleita, mutta ammattilainen lopettaa tekemisen heti kun huomaa, että se ei ole vaivan arvoista. Uuden tekniikan kohdalla riittää, että se on opittu, harjoituskappaleella ei ole sen jälkeen arvoa. Se saa vaikka jäädä kesken. Lisäksi markkinat määrittelevät tuotantoa: kannattaa tehdä sitä, mikä myy. Niinpä käsityöläinen saattaa joutua tekemään suosittua tuotetta uudestaan ja uudestaan, jolloin jää vähemmän aikaa sille, mikä on kivaa ja mikä huvittaa. Siitä tulee työtä.
Harrastajan kertoessa harrastuksestaan hän pyrkii yleensä olemaan vaatimaton perisuomalaiseen tapaan, mutta samalla voi rivien välistä kuulla, että hän kyllä oikeasti esittelee mielellään töitään ja kertoo sekä menneistä että tulevista, vaikka sanookin niiden olevan ”vain tämmösiä”. Harrastaja kertoo töistään jokaiselle, joka haluaa kuunnella. Käsityöläisen mielestä taas aika on rahaa. Hänen täytyy miettiä, onko haastattelusta tai muusta vastaavasta mitään hyötyä. Jos käsityöläisen saa kertomaan tekemisestään, hän on jo usein valmiiksi miettinyt, mitä haluaa sanoa. Usein puhe keskittyy uusimpiin töihin ja hän pyrkii samalla markkinoimaan niitä.
Kun harrastajasta tulee ammattilainen, moni käsityöläinen tai taiteilija päätyy opettamaan käsitöitä ja taideaineita. Opettajan tehtävä on siirtää tietoa, joten tekijä oman sanattoman tekemisen lisäksi joutuu miettimään, miten tietoa siirretään sanoin ja mikä työn onnistumisen kannalta on tärkeintä. Moni opettaja-käsityöläinen/taiteilija törmää siihen, että aika ei riitä molempiin. Jotkut nauttivat opettamistehtävästä, toiset katsovat sen haittaavan liiaksi kehitystä taiteilijana. Niinpä toiset ovat päättäneet luopua opettamisesta, etenkin jos eivät pidä siitä, toiset ovat päätyneet osa-aikataiteilijoiksi ja hyväksyneet sen, että eivät pääse toteuttamaan itseään niin paljon kuin haluaisivat.
Lähde: Käsillä tehty (2004). Toim. Tarja Kupiainen.
Kuvat
Artikkelikuva: countrykitty
Himba-kylä: Ana Raquel S. Hernandes
Kuksat: Let Ideas Compete
Nepalilaisnainen: ILO In Asia and the Pacific
Kaikki kuvat on julkaistu Creative Commons -lisenssillä.
