Suomessa on 200 ammattiteatteria ja 700 harrastajateatteria. Tänä keväänä Mun teatteri -kampanja on aktivoinut somettavia teatterinystäviä. #munteatteri-teemalla järjestetään kaikenlaisia tavallisuudesta poikkeavia tapahtumia, joissa esitysten kuvaaminen ja kuvien jakaminen on täysin luvallista. Ihmiset kyllä käyvät teatterissa, mutta somenäkyvyys on liki nolla, koska esityksistä ei saa julkaista kuvia. #munteatteri-ilta järjestettiin keskiviikkona Kotkan kaupunginteatterissa. Yleisö pääsi ilmaiseksi seuraamaan Ylpeys ja ennakkoluulo -näytelmän harjoituksia. Kaakon Kajauttajat -ryhmän jäsenille oli lisäksi järjestetty kierros teatterin muissa tiloissa. Minua kiinnostivat eniten teatterin korut.

Teatterin korut on hankittu monelta suunnalta: muista näytelmistä kierrätettyjä, varta vasten teetettyjä ja kaupasta ostettuja. Ja niitä on paljon! Hahmon asusta koruja myöten vastaa pukusuunnittelija, mutta myös näyttelijällä on sanansa sanottavana. Näyttelijä Pia Lunkka muistaa tapauksen, jossa hänelle tuli vahvasti sellainen tunne, että hänen esittämänsä hahmo on sellainen, joka käyttää vaaleanpunaisia helmiä. Korun tyyli riippuu paitsi hahmosta, myös näytelmästä ja ajankuvasta. Joissain näytelmissä väreillä ja koruilla herkutellaan, toisissa taas sekä puvun että korun täytyy olla uskollinen ajankuvalle.

Teatterin koruseinä

Teatterin korut

Teatterin koruja 1

Teatterin koruja 1

Mitä ei ole, se tehdään

Kaikki vaatekappaleet, kengät ja muut mukaan lukien teatterissa on noin 200 000 asustetta. Osa on aitoja, esimerkiksi poliisi ja armeija ovat lahjoittaneet oikeita virkapukuja teatterille, osa taas on tehty vanhojen valokuvien perusteella. Kenkiäkin on 1920-luvulta saakka. Aidoista vanhoista puvuista ja kengistä voidaan huomata, että ihmiset ovat vain vähän aikaa sitten olleet paljon pienempiä. 1950-luvun pukuun ei enää moni nykyihminen mahtuisi. Se, mitä ei ole olemassa, tehdään. Vain mielikuvitus on rajana. Teatterilta kysytään toisinaan vaatteiden vuokrausta juhlapukutarkoituksiin. Teatterilla ei varsinaisesti ole mitään vuokrausta vastaan, mutta pukuvuokraustoimintaan tarvittavat resurssit puuttuvat. Lisäksi puku ei välttämättä vastaakaan mielikuvia, sillä yksityiskohtiin kuten saumoihin ei teatterin suurella näyttämöllä tarvitse kiinnittää huomiota. Riittää, että vaate luo oikean mielikuvan kaukaa katsottuna ja pysyy kasassa. Teatterin puvuston vaatteet saattavat olla myös kymmenien esitysten kuluttamia.

Sugarin pukuja

Piukat paikat -elokuvan musikaaliversion tanssiryhmän pukuja ja peruukkeja.

 

Kenkähylly

Vaikuttava kenkähuone.

Anne Niilola

Näyttelijä Anne Niilola pukuhuoneessaan.

 

Näyttelijöiden pukuhuoneet ovat yllättävän pieniä ja karuja, kuin laivan hyttejä. Siellä on pehmustettu penkki, jolle voi halutessaan oikaista itsensä, peili ja muutamia pukuja. Yhdestä huoneesta tapasimme Anne Niilolan, pitkän linjan teatterilaisen. Hän on näytellyt ammatikseen 25 vuotta ja sitä ennen harrastelijana. En malttanut olla kysymättä, vieläkö teatterissa on taikaa. ”Ainahan vähän jännittää, mutta kokemus on tuonut työkaluja sen kanssa elämiseen. Hahmon luominen on aina kiehtovaa. Siinä aloitetaan nollasta, ja jokaista hahmoa pitää rakastaa. Joskus täytyy etsiä hahmon inhimillinen puoli ja samaistumispinta. Jokainen hahmo opettaa minulle jotain minusta itsestäni, löydän itsestäni uusia puolia ja ymmärrän erilaisia ihmisiä sen jälkeen paremmin.” Tyypillinen rooli, jota Niilola on usein joutunut esittämään, on hieman synkkä ja dominoiva kreivitär tai matriarkka. ”Onneksi nykyään lokeroidaan vähemmän. Aiemmin oli enemmän sitä, että yhdelle annettiin tietynlaisia rooleja ja toiselle toisenlaisia”, hän tuumii. ”Nykyään voi joskus tulla vastaan rooleja, joita ei ikinä uskoisi esittävänsä.”

Ylpeys ja ennakkoluulo Kotkan kaupunginteatterissa

Kahden viikon kuluttua on Kotkan teatterissa Suomen kantaesityksenä nähtävän Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -näytelmän ensi-ilta. Yleisölle avoin harjoitus oli kiehtova tilaisuus nähdä ohjaajan työskentelyä. Valmista teatterikappaletta katsoessa ohjaajan työ on tehty, joten en ollut päässyt ennen näkemään näyttelijöiden ohjausta. Esitystä varten ohjaaja Tommi Kainulainen (otsikkokuvassa toinen vasemmalta) on lukenut Austenin romaanin huolella. Näytelmän ohjaaminen on hänen suuri unelmansa, joka on nyt toteutumassa. Pääsimme näkemään yhden kohtauksen hiomista tunnin ajan. Näkemäni perusteella olen ilahtunut siitä, että näytelmä seuraa tarkasti alkuperäistä teosta ja pyrkii tuomaan esiin brittiläisen luokkayhteiskunnan yltiökohteliaine sanakäänteineen juuri sellaisena kuin olemme tottuneet sen näkemään ilman irokeeseja, rullalautoja ja muita uudenaikaisia kotkotuksia. Puvut ovat juuri sellaisia kuin epookkidraamassa kuuluu ollakin. Jos kokemus oli yleisölle poikkeuksellinen, oli se sitä myös näyttelijöille. Eräiden näyttelijöiden mielestä yleisölle avoin harjoitus oli “pahempaa kuin ensi-ilta”, koska kaikki on vielä niin keskeneräistä. Toisaalta se myös auttoi eläytymään siihen, että parin viikon kuluttua salissa on yleisö. Pokka pitää kuulemma paremmin silloin, kun yleisö on katsomassa.

Maistiainen sai mielenkiinnon heräämään varsinaista näytelmää kohtaan. Tällaisia tapahtumia saisi järjestää useammin. Kävin aiemmin teatterissa enemmän. Lakkasin käymästä, koska moni vanha teksti oli modernisoitu omituiseksi. Tuli liian monta pettymystä. Jos pääsisin näkemään vastakin harjoituksia, voisin sen perusteella päättää, haluanko nähdä näytelmän vai en. Elokuvistakin tehdään trailereita, miksei siis näytelmistä?

Mr Darcy ja neiti Bennett

Mr Darcyn ja neiti Bennettin välinen jännite oli jo nähtävissä. Kaikki puvut ja lavasteet eivät olleet vielä aivan valmiita, joten Mr Darcy joutui yhdistämään lievetakkiinsa farkut.

 

Pokka pettää

Joskus naurattaa niin, että pokka pettää.

Kotkan kaupunginteatterin verkkosivut