Tom Gordin on monelle nimenä tuttu. Hänet yhdistetään yleensä Helsinki Horse Show’hun, mutta hän on ehtinyt 66 vuoden ikään mennessä olla monessa mukana. Hän on ollut kansainvälisen tason esteratsastaja, valmentaja ja tehnyt Ratsastajainliitossa melkein kaikkea. Hän on mies, joka puheenjohtajana ollessaan palkkasi Fred Sundwallin liittoon töihin 21 vuotta sitten. Gordin on ehtinyt olla monessa mukana, mutta kaiken yhteinen nimittäjä on ollut hevoset.
Gordin on ollut eläinrakas lapsesta asti. Hän haaveili kesyttävänsä itselleen kavereiksi villieläimiä luonnosta. Koulupoikana hän ajatteli, että hänestä tulee isona eläinlääkäri. Kun 12-vuotiaan Gordinin kaveri Tom Biaudet (Eva Biaudet’n veli) alkoi ratsastaa, hän meni kaverin perässä tallille ja jäi koukkuun hevosmaailmaan. Vuosi oli 1963, Beatles oli juuri aloittanut maailmanvalloituksen. ”Keskustallilla oli siihen aikaan eräänlainen poikaprojekti, jossa meidän poikaporukkamme sai hyvät eväät ratsastuksen alkuun. Jälkikäteen ajatellen eväät olivat ehkä jopa paremmat kuin ansaitsimme”, hän kertoo. Kannustus tuotti tulosta. Vuoden ratsastustuntien jälkeen hän kilpaili ensimmäiset kilpailunsa. Kolme vuotta myöhemmin (1966) Gordin voitti ensimmäisen suomenmestaruutensa, yhden monista.
Juniori Gordin ja Keskustallin hevonen Asta II. Vuosi oli jotakuinkin 1966. Kuva: Keskustallin arkisto.
Samantapainen ”poikakoulu” ei olisi huono ajatus nytkään. ”Hevosurheilu on minusta miehekäs laji. Siinä on kaikki elementit, jotka saavat adrenaliinin pumppaamaan: jännitystä, vauhtia, kilpailua. On skandinaavinen ilmiö, että ratsastus mielletään naisten lajiksi. Tosiasiassa se on Euroopassa heti Tanskasta etelään hyvinkin miehinen laji. Nykyinen pohjoismainen ratsastuskoulumalli pohjautuu suoraan armeijan aikaisiin malleihin. Ratsastuskouluissa voisi hyvin olla rämäpäisempiä tunteja pojille, kunhan ne toteutetaan hevosten hyvinvoinnin ehdoilla. Hevosten hyvinvointi ei tarkoita tylsää ratsastusta, vaan esimerkiksi maastossa laukkaaminen voisi olla hyvinkin sekä poikien että hevosten mieleen”, maalailee Gordin.
Palataan ratsastusvuosiin. Vuonna 1978 julkaistiin ensimmäinen maailman esteratsastuksen ranking-lista, ja Gordin löytyy tuolta listalta sijalta 109. Hänen edeltään, sijalta 108, löytyy nuori Michael Whitaker. Gordin myöntää, että listalle pääsy oli 40 vuotta sitten helpompaa. Nyt ratsastajia on paljon enemmän ja taso on kova. Sadan joukkoon tai edes niille main pääseminen on kovan työn takana. ”Olin vain juridiikan opiskelija kaukaa Suomesta, kohtalaisen hyvä amatööri mutta en mikään ammattilainen tai edes puoliammattilainen”, hän kuvailee vaatimattomasti.
Liiton miehiä
Gordinista tuli osittain sattumalta yksi Suomen ensimmäisiä siviilipuolen estevalmentajia. Hän lähti parikymppisenä Irlantiin kesäksi ratsastamaan, mutta palasi sieltä aloittelevana valmentajana. ”Irlannissa oltiin aivan toisella tasolla ratsastuksessa kuin Suomessa. Sitä ennen valmentajat Suomessa olivat tulleet lähinnä armeijan puolelta, siviilejä ei sillä saralla juuri nähty. Armeijan perinne oli kuitenkin jo hiipumassa tai juuri hiipunut niihin aikoihin, ja halusin siirtää kaiken oppimani muille. Niinpä aloin 20-vuotiaana valmentaa. Olin teini-ikäisestä asti ollut liittoaktiivi, ja Ratsastajainliitto pyysi minua vetämään valmennusleirejä ja -kursseja.” Sen jälkeen ura liitossa jatkui koulutuspäällikkönä, maajoukkuevalmentajana ja puheenjohtajana.
Liiton jäsenmäärä oli laskusuunnassa vuonna 1995, kun puheenjohtaja Gordin astui puikkoihin. Sen jälkeen 20 vuotta on mennyt kasvun tiellä. Gordin miettii, että jäsenmäärä saattaa olla jo siinä rajalla, että kaikkia harrastajia ei enää pystytä palvelemaan. ”Tähän asti on nähty vahvuutena, että kilpaurheilijat ja harrastajat ovat samassa liitossa, mutta tulevaisuudessa se voi jakautua. Esimerkiksi hiihdon puolella on Suomen Latu, joka palvelee harrastajia ja Hiihtoliitto, joka on kilpaurheiluliitto. Jokin sellainen kuvio voisi olla mahdollinen”, hän miettii.
Tom Gordin ja Patrick Lagus, Horse Show’n voimakaksikko.
Hän muistuttaa, että liiton tehtävä on auttaa harrastusmahdollisuuksien luomisessa ja valistaa ihmisiä, mutta se ei tuota urheilijoita, sillä emme ole DDR:ssä. Hän on maailmalla kiertäessään huomannut, että liiton apuun huutaminen on jossain määrin suomalainen ilmiö. Liittoon suhtaudutaan kuin valtioon, jonka pitäisi aina auttaa kaikkia. ”Harva nousee huipulle liiton tai järjestelmän ansiosta, vaan suurin osa menestyy omalla työllään ja omilla ansioillaan. Välillä kuulen jonkun sanovan, että liiton pitäisi tukea sitä tai tätä urheilijaa enemmän tai miksei liitto tee jotain? Ei pidä odottaa, että liitto maksaa kaiken. Pitää tehdä omaa juttuaan. Jos liitto tukee lisäksi, niin se on vain plussaa.”
Suomalaisen ratsastuksen menestyksen suurin este ei siis Gordinin mielestä ole Ratsastajainliitto. Yksi suuri ajankohtainen haaste on, että suomalaiset esteratsastajat eivät itse omista hevosiaan. Hän ehdottaa, että hevosista olisi myytävänä osuuksia, ja ehtona olisi että osuuden omistaja ei saisi vaihtua ennen seuraavia arvokilpailuja, tai ainakin myymisestä koituisi jokin sanktio. ”Ihmisiähän ei voi estää myymästä omaisuuttaan, mutta ehtoihin voitaisiin kirjata jokin sopimusrikkomussanktio. Ja omistaja saisi hyvin menneiden kisojen jälkeen myyntituoton itselleen, kun hevosen arvo on noussut arvokisatulosten myötä”, hän kaavailee. Gordin kehuu kouluratsastaja Henri Ruosteen aloitteellisuutta ja kehottaa muita ottamaan mallia. Ruoste ostaa itselleen osuuden kilpahevosistaan, jolloin hän saa sananvaltaa niiden myyntiin.
Helsinki Horse Show, kahden tyhjätaskun pilvilinna
Helsinki Horse Show on nykyään Suomen ratsastustapahtumien kiistaton ykkönen. Sen perusti kaksi työtöntä miestä, joilla oli suuri unelma. Nuo miehet olivat Tom Gordin ja Patrick Lagus. ”Kävimme joka vuosi Göteborgissa Volvo Horse Show’ssa. Aina kotimatkalla ajattelimme, että Suomeen pitäisi saada tuollainen samanlainen tapahtuma. Se syntyi halusta tehdä jotain merkittävää ratsastuksen hyväksi.”
Gordin ja Lagus asettivat neljä tekijää, joiden piti olla kasassa, ennen kuin he uskaltaisivat järjestää tapahtuman: yhteistyökumppanit, tilat, televisiointisopimus ja Ratsastajainliiton hyväksyntä. Jo 1979 tehtiin toimenpiteitä tapahtuman järjestämiseksi, mutta osasia ei saatu kohdalleen. Vuonna 1984 Gordinin koulutuspäällikön pesti liitossa päättyi ja Lagus jäi pois kiinteistövälittäjän toimestaan. Miehet tuumasivat, että haluavat yrittää unelmansa toteuttamista ja tällä kertaa se onnistui. Yllättäen neljästä tekijästä suurimman väännön takana oli Ratsastajainliiton siunaus. Muitakin tahoja piti suostutella, esimerkiksi uudenkarhean Messukeskuksen johto vierasti ensin ajatusta, että hienoihin messutiloihin tuotaisiin eläimiä.
Horse Show’n ensimmäisen maailmancup-kilpailun voittaja Wout-Jan van der Schans.
Alusta asti Horse Show’sta haluttiin tehdä elämys, jollaista ei Suomessa ollut ennen nähty. Pelkkä huippu-urheilu ei riittänyt, vaan mukana piti olla kulttuuria, viihdettä ja ostosmahdollisuuksia. Voidaan sanoa, että Gordin ja Lagus avasivat ovet Eurooppaan kauan ennen kuin Suomen valtio teki niin. ”Tulin suoraan ratsastajamaailmasta, ilman merkittävää järjestäjäkokemusta tai kaupallista koulutusta. Loppujen lopuksi juristin koulutuksesta on ollut tehtävässä paljon hyötyä. Tein lopputyöni sopimusoikeudesta, ja sopimuksia on tullut sorvattua yksi jos toinen vuosien aikana. Ei ole tarvinnut palkata juristia, kun sellainen löytyy omasta takaa.” Lisäksi ratsastusvuosien aikana tutuiksi tulleet kontaktit tulivat tarpeeseen. Gordin halusi maailman parhaat ratsastajat Helsinkiin. ”Soitin Hugo Simonille, joka siihen aikaan oli yksi parhaista ja sanoin: ’Me ollaan järjestämässä tällaista juttua, huippuluokan ratsastusshowta, sinun on ihan pakko auttaa meitä tulemalla tänne ratsastamaan meidän kisoissa.’”
Hugo Simon tuli Helsinkiin, kun Tom Gordin soitti ja kysyi. Kuvassa monien muistama presidentinlinnaeste.
Kulttuurin ja hevosurheilun liitto kauneimmillaan: Kyra Kyrklund ratsastaa Matadorilla, musiikista huolehtii kuusihenkinen jousiorkesteri.
Horse Show’ta on koko sen olemassaolon ajan leimannut laatu. Kaiken pitää olla parasta, kaikkien yleisöstä vapaaehtoisiin pitää olla tyytyväisiä. Vapaaehtoisia olisi tulossa enemmän kuin voidaan ottaa, mikä on harvinaista nykyään järjestettäville tapahtumille. Horse Show’ssa on ymmärretty, että vapaaehtoisia täytyy pitää hyvänä. Heitä on lähes tuplasti suhteessa tarpeeseen. Ideana on ollut, että jokainen voi olla puolet ajasta työtehtävissä ja puolet ajasta katsoa ratsastusta katsomosta. ”No, eihän tämä toteudu ihan täysin, mutta pyrkimys tähän on edelleen olemassa”, toteaa Tom Gordin.
Ratsastusuran loppu
Vuonna 2000 Gordin jätti liiton tehtävät ja keskittyi muihin asioihin. Hän perusti perheen ja alkoi taas kilpailla. Hän kilpaili kotimaista GP-sarjaa ja osallistui SM-kilpailuihin. Gordin kuvailee sitä perheharrastukseksi 1-2 hevosella. Vuonna 2012 ura päättyi omalaatuiseen onnettomuuteen. ”Putosin Ypäjällä tyhjään lantalaan selälleni sementtilattialle. Mikään paikka ei mennyt rikki, mutta joka paikkaan sattui. Sen jälkeen ei tehnyt enää mieli ratsastaa, eikä oikeastaan ollut enää paloa siihen. Olin näyttänyt itselleni, että pystyn edelleen nousemaan Suomessa huipulle, ja se oli siinä.” Sen jälkeen hän ei ole noussut satulaan. Kilparatsastaja Gordin ei osaisi olla harrasteratsastaja.
Imagoaan humaanimpi
Jos Gordinista ei olisi tullut juristia, hänestä olisi saattanut tulla poliitikko. Nuoruuden opiskelijamellakkavuodet 1960-luvulla jättivät mieheen kiinnostuksen politiikkaa kohtaan, ja hän on sen jälkeen ollut pariin otteeseen kunnallisvaaliehdokas Helsingin kaupunginvaltuustoon. Liike-elämä ei ole liiaksi kovettanut häntä, vaikka hän ei pidäkään suurta meteliä poliittisista mielipiteistään. Tom Gordin yrittää elää sovussa kaikkien ihmisten kanssa. Hän haluaa omalta kohdaltaan pitää kiinni siitä, että vaikka asiat riitelisivät, ihmisten ei tarvitse. Hän ei usko, että hevosihmiset ovat sen riitaisampia kuin muutkaan, mutta lapsista ja eläimistä saa riidan helposti aikaiseksi, sillä ne ovat lähellä sydäntä. ”Esineitä voidaan arvioida ilman että se menee tunteisiin, mutta kun lähdetään arvostelemaan jonkun lapsia tai hänen eläimiään, se koetaan henkilökohtaiseksi loukkaukseksi ja riita on valmis,” hän miettii. Hän luonnehtii itseään suvaitsevaiseksi ja humaaniksi, ja aatemaailma sijoittuu sinne missä nämä arvot ovat etusijalla. Kaikkea hän ei vieläkään paljasta, mutta myöntää arvoituksellisesti, että sydän on vasemmalla puolella. Ja se sydän sykkii kilparatsastukselle.
Kuvat (lukuun ottamatta artikkelikuvaa ja Keskustallin arkiston kuvaa) kirjasta 20 years of Helsinki International Horse Show.
