Fysioterapeutti Heidi Rajalammi: Puolet ratsastajan tasapainosta on lihaskuntoa

Ratsastuksella on muihin urheilulajeihin nähden joitakin erityispiirteitä. Ensinnäkin ratsastajille uskotellaan ulkoapäin, että ratsastus ei ole oikeasti urheilua, ja ratsastajat tuntuvat jossain määrin uskovan sen. Toinen lajimme piirre on lihasten eriytynyt käyttö. Esimerkiksi hartiat tulee pitää rentoina samaan aikaan, kun ratsastaja kannattelee käsiään ja sulkee nyrkit. Lisäksi istumme jalat harallaan liikkuvan olennon selässä, mikä on omiaan tekemään ratsastajille ”ammattivaivoja”. Asiansa osaava fysioterapeutti osaa näistä merkeistä jo usein arvata potilaan harrastuksen.

– Esimerkiksi polvikipua valittavalla potilaalla saattaa olla kireä räätälinlihas (musculus sartorius). Räätälinlihas on kapea lihas, joka kulkee vinoittain reiden poikki lonkasta polven sisäsyrjälle.

Tasapaino on lihaksia ja liikkuvuutta

– Kehon hahmottaminen auttaa löytämään tasapainon. Tasapaino taas koostuu kehonhallinnasta, lihasvoimasta ja nivelten liikkuvuudesta. Toisin sanoen tarvitaan voimaa ja notkeutta, summaa fysioterapeutti Heidi Rajalammi.

– Sekä lihasvoiman että liikkuvuuden voi menettää, jos niitä ei käytä, hän muistuttaa.

Rajalammi on kouluttautunut sekä ihmisten että eläinten fysioterapeutiksi. Lihasvoiman ja liikkuvuuden lisäksi hän korostaa lihasten keskinäisen tasapainon tärkeyttä. Vatsa- ja selkälihakset muodostavat työparin samalla tavoin kuin raajojen koukistavat ja ojentavat lihakset. Ne toimivat yhteistyössä keskenään, kokonaisuutena, jolloin ratsastaja kykenee kunnolla mukautumaan hevosen liikkeeseen.

– Tasapainoharjoittelussa puolet harjoituksista tulisi olla lihaskuntoharjoituksia. Lihasten on kyettävä reagoimaan heilahduksiin, ja sen lisäksi lihaskunto on olennainen osa täsmällisiä apuja.

Lihaskunnon lisäksi tarvitaan aerobista kuntoa, jonka avulla jaksamme kannatella kehoa koko ratsastuksen ajan. Kun kunto loppuu, ratsastaja alkaa heilua selässä ja avut muuttuvat epätäsmällisiksi.

– Karkeasti ottaen alavartalon tehtävä on kommunikoida hevosen kanssa paino- ja jalka-avuin, ylävartalon tärkein tehtävä on helpottaa hevosen menoa pitämällä ratsastajan painopiste linjassa hevosen painopisteen kanssa joka tilanteessa, Rajalammi kiteyttää.

– Syvien ja pinnallisten lihasten kohdalla taas jako menee pääsääntöisesti niin, että syvien lihasten tehtävä on tukea ratsastajan asentoa, pinnalliset liikuttavat meitä.

Lantio liikkeelle

Rajalammi palaa puheessaan aina uudelleen lantioon, eikä ihme, sillä lantion alue on ratsastajalle ratkaisevan tärkeä. Jos lantiossa ei ole liikkuvuutta ja lihakset ovat kireällä, hevosen selässä on vaikea istua. Lanne-suoliluulihas (m. iliopsoas), on oikeastaan ryhmä toisiinsa kiinnittyneitä lihaksia, jotka osallistuvat lantion ja lonkan joustoon. Rajalammi suosii virallisia nimiä tai latinankielisiä nimiä. Jumppaohjaajien suusta saattaa toisinaan kuulla kansanomaisemman nimen lonkankoukistaja, joka viittaa samaan lihasryhmään (m. iliopsoas, lanne-suoliluulihas). Ja koska mikään lihas ei ole yksin, lantionsa vakavasti ottavan ratsastajan täytyy huomioida myös selkä ja reidet, jotka osallistuvat tehtävään. Heidi Rajalammin resepti on tutun yksinkertainen, mutta samalla niin vaikea: lihasharjoituksia ja venytyksiä yksilölliset ominaisuudet huomioon ottaen.

– Ratsastajan lantion elastisuus lähtee oikeastaan selkärangan liikkuvuudesta. Se mahdollistaa liikkuvan lantion. Jos hevosen ravi tuntuu epämukavalta, yleensä syy löytyy ratsastajan jäykästä selkärangasta ja sen myötä jäykästä lonkasta ja lantiosta, jotka eivät kykene joustamaan liikkeen mukana.

Jos et itsesi tähden, niin edes hevosesi tähden

Pieni ylimääräinen treeni siis kannattaa. Jos ratsastaja ei jaksa tehdä ylimääräisiä harjoituksia itsensä tähden, niitä kannattaa tehdä edes hevosen tähden. Huonokuntoisuuttaan huojuva ratsastaja, jonka ristiriitaisista avuista puolet johtuu kehonhallinnan puutteesta, on hevoselle epämukava kyytiläinen.

Ratsastaja muistaa kyllä yleensä hyvin tehdä alkukäynnit ja varmistaa, että hevosen lihakset ovat lämmenneet, ennen kuin lähtee yrittämään mitään vaativampaa. Heidi Rajalammi muistuttaa, että hevonen ei kuitenkaan kykene antamaan parastaan, ennen kuin myös ratsastaja selässä on vertynyt.

– Jos hyppäät yhtenä kertana kylmiltään selkään tai toisella kertaa lämmitelleenä, voit tarkkailla, vertyykö hevonen nopeammin. Sillä voi selvittää, kumpi teistä onkaan se, joka vertyy hitaasti.

Pieni, mutta tärkeä osa ratsastajan asentoa on pään asento, ja se tulee niskasta. Niskan ja kaulan lihakset ovat lähtökohtaisesti melko heikot kuormitukseen nähden. Niskan tasapainoa ja liikehallintaa voi kyllä kehittää. Sen paras hoito on oikeanlainen käyttö. Rajalammi vertaa päätä keilapalloon ja niskaa keilapalloa kannattelevaan käteen. Jos käsi on suoraan pallon alapuolella, keilapallo pysyy ilmassa muutamalla sormella. Jos taas kokonaisuus on edes hieman vinossa, pallon pitäminen sormien päällä rasittaa kättä ja rannetta kohtuuttomasti. Niskan rakenne on heikko, mutta kun ratsastaja pitää päänsä pystyssä ja katseen edessä, niska selviää tehtävästään vallan mainiosti.

Kaiken voisi tiivistää kahteen sanaan: liiku ja venyttele. Rajalammilta kysytään usein, millainen liikunta olisi hyödyllistä ratsastajalle. Ratsastus yksinään kun ei ole riittävää liikuntaa ratsastajalle.

– Sellainen, mistä tykkäät ja mitä tulee harrastettua pidempään kuin kaksi kertaa. Uinnin, kuntosaliharjoittelun tai sauvakävelyn kaltaiset kokonaisvaltaiset lajit ovat hyviä, mutta pääasia on, että teet sitä mistä pidät. Sillä ei ole merkitystä, minkä lajin valitset vaan sillä, että tekeminen on säännöllistä.