Laitila on varsinaissuomalainen maaseutupitäjä, joka nimittää itseään kaupungiksi. Paikka on tunnettu etenkin kananmunista, mutta muutakin maaseutuelämää siellä on vaikka muille jakaa. Varsinais-Suomen pohjoisosat tunnetaan nimellä Vakka-Suomi. Aluetta voidaan kutsua varsinaiseksi vilja-aitaksi. Missä on viljaa, siellä tarvitaan vakkoja. Viljaa säilöttiin vakkoihin ja parhaat vakat valmistettiin Kalannin ja Uudenkaupungin seudulla. Ja missä on maaseutua, siellä on myös hevosia. Vanhan kansan sanonnoissa siksi hevoset mainitaan usein.
Heli Laaksonen on toimittanut laitilalaisen murteenvaalijan, Markus Siltamäen, muistiin merkitsemien sanojen ja sanontojen pohjalta Laitilan murteen sanakirjan ”Kukkaroho ja plakkarihi”. Kirjassa on paitsi sanoja, myös sananparsia ja tarinoita murteella. Laitilan murre on minulle tuttua laitilalaisten sukulaisten ja ystävien johdosta.
Sanonnat toimivat muistisääntöinä ja niiden luoma kuvakieli toimi asioiden selventäjänä.
Kun hevosta valjastettiin, sanonnan mukaan hevosen ja länkien väliin piti mahtua ”kesäl paljas käsi ja talvel tursikas” (tursikas=rukkanen). Ajohevoselle puettiin sila eli valjaat ja ranke eli länget. Murre jättää pois monikon t-kirjaimet. Heone oli yleensä tamm tai valakk, tamma tai ruuna. ”Meilläkki ol valla valakoi, ei meill mittän tammoi piretty”, saattoi joku talonisäntä sanoa. Useimmat hevoset olivat suomenhevosia ja niillä tavallisesti on pläsi eli läsi. Sama sana tarkoittaa myös ihmisen kasvoja. Kun jokin tulee päin näköä, se tulee ”päin pläsi”. Jos hevonen ei ollut ajohevonen, se oli selkheone eli ratsu. Heosyskä oli ilmaisu paitsi hevosen yskällä, mutta pahalle yskälle ihmisillä.
Suameheosel om pläsi ja se tykkä ko sitä krapsuteta.
Hevoset syövät heinää, kuten tiedetään. Krinttpoik oli apupoika, jonka tehtävä oli sulloa heinähäkkeihin heinää. Nykyään kai käytettäisiin heinäverkkoja. ”Heini ajetan krinttihi ja krinttpoik sullo niit.” Heinäverkon yksi tarkoitus on estää hevosta ahmimasta, hounimast. ”Ko sai hyvä ruahu ettehe, ni kyl heone hounes.”
”Tamma o oresas.” (Tamma on kiimassa. Lehmästä vastaavasta sanottaisiin ”lehm o sonnesas”.)
”Sää aja ny hiljast heost” sanottiin ihmiselle, joka ei pitänyt kiirettä ja oli vaarassa myöhästyä.
”Mene niin kon kolmas talv.” (Nopea kuin kolmivuotiaaksi kääntyvä hevonen.)
”Hull kehu heostas ja miälpual ämmätäs.” Lause kertoo enemmän jäyhän jöröstä kulttuurista, jossa tunnustuksen antaminen ja kiintymyksen ilmaiseminen oli melkeinpä kiellettyä, kuin varsinaisesta hulluudesta. Varsinaissuomalaisuutta ei tunneta iloisesta puheliaisuudesta eikä omaa perhettä sopinut kehua. Eikä oikein ketään muutakaan.
”O näkkö ja kokko niinko mustalaise heoses.”
”Sillon tlee hyvä vuas, kom pyhämiäste ja joulun välill aurink paista eres see verra, ett kerkke heosse valjastama sinä aikan.”
Hevosten kanssa ei usein suju niin kuin suunnitellaan. Kun eteen tulee vastoinkäymisiä, saattaa laitilalainen sanoa: ”Ny jälles kivestä, heosen kontt o kippi”. (kivestä = olla vastoinkäymisiä). Kipeäjalkainen hevonen ontuu eli klonkka tai kuukka. ”Meijä heone klonkka pahannäköseste. Veke heoneki kuukka aika tavall.”
Jokainen hevonen kuolee joskus. Siihen oli olemassa useampi sana, eri kylissä saatettiin käyttää eri ilmaisuja. Kun hevonen kuolee, se nookatta, nöökättä, pörpättä tai örrättä.
Enimmäkseen asiat taisivat kuitenkin mennä hyvin entisaikojen Laitilassa. Silloin voitiin sanoa elämästä: ”Se o erest kenkäs ja takka raoras.” (Edestä kengässä ja takaa raudassa eli kaikki kaviot kengitettynä.)
Huamasittak te, ett laitla murttel o luanikas säälit asioi? Ja etenki siäl o oikke hyvi heossanonnoi! (säälitä = hoitaa; sääliä)
Olipa mainio postaus! Tuli niin kotoinen olo tätä lukiessa – ja laitilalaista pappaa kova ikävä :) Sanonnat ”Hull kehu heostas ja miälpual ämmätäs.” ja ”O näkkö ja kokko niinko mustalaise heoses.” onkin minulle tuttuja luultavasti juuri hänen lausahduksistaan, ja ihan saatoin kuulla papan äänen näitä Laitilan murteen sananparsia lukiessani. Kiitos vinkistä, tätä Laaksosen kirjaa täytyykin toivoa joululahjaksi! :)
Kiitos kommentista. Jokseenkin samanlainen olotila minulle tuli, saatoin ihan kuulla tuttujen vanhojen ihmisten puhuvan kun näin sanat. Sain kirjan jokin aika sitten, kun eräs asunnonmuuttaja luopui ylimääräisistä kirjoistaan ja arveli, että voisin tykätä tästä. Ja niin tykkäsinkin. Pari hyvää muutakin sanaa jäi mieleen: ”talvnokk” on iso nenä, jonka niistäminen onnistuu rukkaset kädessä, ”paskkiäline” on ärrä- ja ässävikainen. Lukemista odottaa vielä Kalannin kotiseutukirja ”Pan sanas orrem pääl”.