Ursula Turtiainen istuu talonsa kuistilla ehkäpä viimeistä kesää. 1700-luvulta asti miehen suvussa ollut kotipaikka on myynnissä. Jos kaikki menee suunnitemien mukaan, ensi talvena Pyhtää on vaihtunut Etelä-Espanjaan. 250 vuotta sitten paikka, jossa istumme, oli juuri vapautunut merestä ja oli vielä liian upottavaa kantamaan talon painoa.
– Tämä talo on siirretty tähän vuonna 1902. Sitä ennen se oli tuolla kilometrin päässä kylällä, mäen päällä, kun tämä oli kaikki niin märkää maata. Ihan mieletöntä käsityötaitoa, kun alkeellisilla työkaluilla kaikki nämä rakennukset purettiin, siirrettiin hevospelillä tähän ja koottiin uudestaan, sanoo Turtiainen ihailua äänessään
Hevosnainen on työskennellyt tilalla 1980-luvulta asti. Ennen häntä talossa oli työ- ja ravihevosia, hänen aikanaan ravihevosia ja lännenratsuja. Tilan historiasta löytyy yksi ravikuningatar, Ilori, vuodelta 1973. Ravihevosia kasvatettiin 2000-luvun alkuvuosiin asti, mutta valmentaminen päättyi jo aiemmin, kun isäntä loukkaantui pahasti ajo-onnettomuudessa.
Ursula Turtiainen on viettänyt hevosten parissa koko ikänsä, osaamista ja kokemusta on kertynyt monelta alueelta. Hän on ratsuttanut, kouluttanut ongelmahevosia ja opettanut ratsastusta jo 40 vuotta. Hän on treenannut ravihevosia, kasvattanut arabeja ja quartereita, ollut ensimmäisiä maastakäsittelijöitä maassamme, maahantuonut hevosia ja varusteita ja tuonut lännenratsastuksen Suomeen.
Ensin tuli lännensatula, sitten lännenratsastus
Ensimmäinen kosketus lännenratsastukseen tapahtui vuonna 1978, kun Turtiainen osti eräältä merimieheltä lännensatulan.
– Olen aina tykännyt lännenratsastuksesta, mutta luulin, että sitä ei harrasteta Euroopassa vaan meillä on tämä oma eurooppalainen perinteemme ja jenkeillä lännenratsastus.
Kun tietoa tuli enemmän, kiinnostus lännenratsastusta kohtaan kasvoi. Siihen liittyvä pehmeä hevostaito, koulutus ja maastakäsittely kiehtoivat. Turtiaisella on aina ollut luontainen kyky ymmärtää hevosia. Hänellä itsellään on ollut enimmäkseen herkkiä ja kuumia hevosia, ensin englannintäysiverinen ja sittemmin arabeja.
– Silloin 80-luvulla minulle tuotiin paljon niitä hevosia, joiden kanssa joku ei pärjännyt. Jonkinlainen tatsi eläimiin on vaan aina ollut. Nuorempanakin, vaikka ei ollut paljon tietoa, sitä vaan jotenkin osasi lukea niitä, hän kuvailee.
– Täysveriset, herkät kuumat hevoset ovat aina olleet se mun juttu. Samoin kasvatus. Arabia ei voi pakottaa, se reagoi voimakkaasti heti jos yrität jotain epämiellyttävää. Sanon aina, että se joka osaa ratsastaa arabilla, osaa ratsastaa millä vaan.
Millcreek Ranchin päätallin liukuovissa tulijaa tervehtivät oman tilan hevosista tehdyt maalaukset. Toiminnan hiljeneminen näkyy siinä, että 21 karsinasta enää 15 on asuttuja ja uusia vuokralaisia ei helpolla oteta.
Turtiainen muistelee erästä arabivarsaa, joka vietti 2-vuotiaana kesän Miehikkälän orilaitumella. Täysverisyys näkyi kissamaisen nopeina liikkeinä. Kun se orien keskinäisissä nahisteluissa puraisi laumatoveriaan, se oli jo kaukana siinä vaiheessa kun toinen ehti reagoida.
1980-luvulla Turtiainen kuuli, että lännenratsastusta harrastettiin niinkin lähellä kuin Ruotsissa. Vuonna 1988 pidettiin Suomen ensimmäinen lännenratsastuskurssi Pyhtäällä, ja ensimmäiset opettajat tulivat Ruotsista. Lännenratsastus oli tullut Suomeen. Seuraavana vuonna perustettiin Millcreek Ranch, ja Turtiainen alkoi kasvattaa quarter-hevosia. Samaan aikaan syntyi Scandinavian Arabians Oy, joka alkoi tuoda maahan lännenratsastustarvikkeita.
Vuonna 1990 nähtiin Olympiastadionilla rodeonäytös, jota varten tuotiin Amerikasta liki 50 hevosta. Hevosille oli ostettu pelkkä menolippu, ne myytiin näytöksen jälkeen. Osa jäi Suomeen, osa päätyi Saksaan. Yksi Suomeen jääneistä hevosista päätyi Turtiaiselle muutamaksi vuodeksi, minä aikana se teki kaksi varsaa. Hevonen vietiin astutettavaksi Ruotsiin, koska Suomessa ei ollut ainuttakaan quarter-oria. Toinen varsoista asuu tilalla edelleen, sillä on ikää 26 vuotta.
Entiset hevoset eivät unohdu. Karsinanovitaulut siirtyvät maneesin seinälle, kun hevonen lähtee.
Vähän harrastajia, liian paljon yhdistyksiä
30 vuoden takaisiin ensiaskeleisiin verrattuna lännenratsastus voi Suomessa hyvin, mistä on esimerkkinä se, että lajilla on ollut edustajia ratsastuksen arvokilpailuissa MM-kisoja myöten. Siitä huolimatta Turtiaisen mielestä lajilla voisi mennä paremminkin. 10 vuotta sitten lajissa järjestettiin kilpailuja ja oli toimintaa, mutta viimeiset vuodet ovat kuluneet keskinäisen nahistelun merkeissä. Merkittävin puute on 2-tason eli aluetason kilpailujen puuttuminen. Seurakilpailuista kansalliselle tasolle ponnistaminen ei ole helppo, kun yksi askelma puuttuu välistä.
– Suomessa on neljä järjestöä, jotka kukin järjestävät omia kisojaan. Ratsastajainliiton kisoihin saa osallistua millä hevosella vaan. Quarter-yhdistyksen kisoihin saa osallistua vain quarterilla ja paint-yhdistyksen kilpailuihin vain paintilla. Reining-yhdistyksen kisoissa ei katsora rotua, mutta niissä ratsastetaan vain reiningiä ja siinä pärjää hyvin vain quarterilla tai paintilla, valottaa Turtiainen.
– Muualla se toimii, mutta meillä ei ole riittävästi porukkaa. Lännenratsastus on Suomessa pieni laji, ja nyt sekin vähä on jakautunut neljään ryhmään. SRL:n kautta homma toimisi minusta parhaiten, koska rotuvaatimusta ei ole. Että vaikka olisi mikä tahansa hevonen, saisi kokeilla kilpailemista lännenratsastuksessa ja saataisiin porukkaa. Pitäisi korostaa niitä luokkia, mitkä vaativat ratsastustaitoa ja koulutustaitoja.
Lännenratsastuksen lukuisista alalajeista reining on valittu kansainvälisten arvokilpailujen lännenratsastuslajiksi, mutta kotimaisissa kilpailuissa voidaan kilpailla missä lajissa halutaan. Turtiaisen oma suosikki on ollut maastoratsastusta jäljittelevä trail, mutta siitäkään hän ei pidä niin paljon kuin ennen. Tehtävien kirjo on muuttunut liian kapeaksi, siitä on tullut tylsää.
– 30 vuotta sitten trail oli kiva, siinä oli paljon erilaisia tehtäviä. Piti jalkautua, lastata hevonen traileriin, ottaa posti laatikosta, avata ja sulkea portti sekä ylittää siltoja. Nykypäivän trail on pelkkiä puomeja. Siinä on kolme pakollista tehtävää: portti, puomi ja peruutus. Nyt radalla on yleensä yksi portti ja loput tehtävät ovat puomeja. En enää tykkää.
Nuorempi polvi saa jatkaa
Turtiaisen perintö Suomen hevoskasvatukselle on ollut täysveriarabit ja quarterit. 80-luvulla hän alkoi kasvattaa arabeja ja toi maahan useita tammoja ja siitosoreja. 90-luvulla mukaan tulivat quarterit. Tilalla on vieläkin kolme siitosoria; kaksi arabioria ja yksi quarter. Yhteensä kasvatteja on jo liki sata. Kasvattajana toimiminen Suomessa ei ole maailman helpoin tehtävä, etenkään taloudellisesti, mutta Turtiainen on onnistunut jäämään plussan puolelle.
– Kasvattaja pääsee omilleen, jos pystyy myymään varsan täydellä hinnalla puolivuotiaana. Tai toinen vaihtoehto on, että se on todellinen lajinsa huippu ja se myydään täysin koulutettuna. Silloin siitä ollaan valmiita maksamaan huimia summia, mutta tämä on mahdollista vain ulkomailla.
7-vuotias palomino Scan Winnie the Pooh omaa hyvän siitosorin tuntomerkit: se on kaunis, hyväluonteinen, hyvärakenteinen ja sillä on lujat kaviot. Scan-kasvattajanimellä kirjatut hevoset ovat lähtöisin Turtiaisen tallista.
Hän on pyrkinyt jättämään jälkeensä hevosia hyvin käsitteleviä ihmisiä. Hänen ranchinsa opetustoiminta sijoittuu johonkin ratsastuskoulun ja hevosenomistajuuden välimaastoon. Alkeistunteja ei ole, ja opetusta on vain yksi tunti illassa, jotta jokainen ratsastaja joutuu hoitamaan hevosensa sekä ennen että jälkeen tunnin. Uusien tulokkaiden kohdalla lähdetään alkeista: miten riimu laitetaan päähän ja miksi se tehdään niin kuin tehdään. Turtiaisen ja Millcreek Ranchin tiedostavan ratsastajan palettiin kuuluu myös centered riding -kurssit, joita tilalla järjestetään useampi vuodessa.
Viime talvi oli rankka. Kädet särkivät niin, että purkit ja korkit jäivät avaamatta. Ja se pimeys, se syö naista. Kun kahden kilometrin pilvivaippa on yllä kuukaudesta toiseen ja aina sataa, kahden ihmisen harteilla on koko hevostilan hoito, täytyy jonottaa polvileikkaukseen ja selkä on sökö, ei ihme jos tulee sellainen tunne että Suomi on nähty. Espanjan ilmasto on nivelille mukavampi, mutta sitä varten sukutila täytyy laittaa myyntiin. Hevostila vain ei ole helpoimpia myytäviä. Täytyy tulla vastaan oikeanlainen ostaja, jolla on riittävästi rahaa. Hän ei haluaisi viettää Suomessa enää yhtään talvea.
Nyt 60-vuotiaana Turtiainen alkaa olla sitä mieltä, että Suomessa hän on elämäntyönsä hevosten parissa nyt tehnyt ja sysännyt liikkeelle kehityksen, jota muut saavat jatkaa. On hyvä hetki lähteä eläkkeelle, nauttia vihdoinkin hevosista ja ratsastuksesta ilman että tarvitsee pyörittää kokonaista hevostilaa.
– Onneksi nuorempi polvi on ottamassa asiat hoitoon niin lännenratsastuksessa kuin centered ridingissakin, minun ei tarvitse enää tehdä kaikkea itse, hän sanoo.
Kuka?
Ursula Turtiainen, 60
– centered riding IV -tason apprentice, hevoskouluttaja ja kasvattaja
– SRL:n II-tason valmentaja lännenratsastuksessa ja kouluratsastuksessa
– tuonut lännenratsastuksen Suomeen 1988
Ihana juttu. Tuosta 2-tason puuttumisesta ja trailistä olen samaa mieltä. Pelkkiä puomeja. Onneksi ranch trail on tuonut monipuolisempia tehtäviä kisaratoihin kuten esineen siirtämistä paikasta toiseen, tukkien ylittämistä, labyrintti… Sitä Ursulan mainitsemaa hevosen kouluttamista ja taitoja.