Helmi-toukokuussa kilpailin ensimmäiset ratsastuskilpailuni, osallistuin kaikkiaan neljä kertaa seurani järjestämään kilpailuihin ja kilpailuharjoituksiin. Mitä jäi käteen? Paljon. Tiesin, että se on vaikeampaa kuin miltä näyttää, mutta haaste yllätti silti. Mukaan mahtui riemukkaita tuuletuksia ja nieltyä harmia. Se opetti minulle paljon itsestäni, sain arvokasta palautetta ja se haastaa minut edelleen kehittämään ratsastustani. Minulla on kehitettävää apujen täsmällisyydessä ja kulmien ratsastamisessa. Harjoitusravissa istumisessa on vielä paljon työsarkaa, mutta havaitsen jo eron oman istuntani ja taitavamman ratsastajan istunnan välillä. Olen ollut tähän asti melko laiska taivuttamaan hevosta tai ratsastamaan hyviä kulmia, eikä tunnilla jaksa aina vaatia hevosta tekemään asioita niin täsmällisesti kuin kilpailussa on tarpeen, ja kuitenkin tuntityöskentelystä kaikki lähtee. En ollut koskaan ennen kilpaillut missään urheilulajissa, mutta kun aina silloin tällöin pitää uskaltaa tehdä jotain ensi kerran elämässään, ratsastuskilpailut ovat omiaan tekemään elämästä hiukan jännittävämpää. Jokaisella on juuri niin jännää kuin hän itse itselleen järjestää.

Miten meni?

Ensimmäiset kilpailut menivät melko hyvin, mutta minulle selvisi sittemmin, että se oli osin myös tuuria. Hevonen sattui innostumaan näyttämään parasta osaamistaan, minun tehtäväkseni jäi istua kyydissä. Sain jopa maininnan hyvistä teistä, mikä ei ollut minun ansiotani vaan hevosen. Myöhemmin en sitten yhtä tarkkoihin teihin kyennytkään. Prosentit olivat 59,50 %. Ne olivat ylimitoitetut, sillä kanssakilpailijoiden kokeneen näkemyksen perusteella tuomari oli melko lempeä. Tosin kilpailukin oli harjoitus, kaikki saivat ruusukkeen. Sen ensimmäisen ja ainoan lahjoitin hevoselle karsinan oveen kiinnitettäväksi. Tuomarin palautteessa luki, että minun pitäisi kehittää rennompaa istuntaa. Sen sijaan hevonen taipui hyvin, oli sekä rento että reipas. Se tosiaan ansaitsi sen ruusukkeen paljon enemmän kuin minä. Tämä suoritus on tallennettu videolle ja se on toiminut arvokkaana opetusmateriaalina myöhemmillä kerroilla.

Toinen kilpailu, Kevät-Cupin 1. karsinta, oli minulle sarjan heikoin, sillä edellisen kilpailun hyvin menneen suorituksen jälkeen uskoin homman menevän sulavasti ja osaavani jotain. Sain pudotuksen maan pinnalle, sillä tällä kertaa olisi pitänyt ratsastaa itse eikä odottaa hevosen tekevän sen puolestani. Pisteetkin jäivät 42 % tuntumaan, tosin tällä kertaa kuulemma tuomarointi oli suorastaan ankaraa. Etenkin kulmat jäivät kovin laakeiksi, ja tästä muodostui hetkeksi aikaa päänvaivaa. Ohjeissa luki vain yksi sana ”Taivuta!!!”. Näistä kisoista oli ollut tarkoitus saada yli 50 %, jolloin olisin jättänyt toisen karsinnan väliin, mutta kun se ei onnistunut, piti koettaa seuraavalla kerralla.

Toiseen karsintaan mennessä en ollut vielä oppinut mitään, vaan vaivasin päätäni edelleen sillä, miten saada hevonen tarpeeksi syvälle kulmiin. Tai ei voi sanoa, etten olisi mitään oppinut, sen verran kyllä, että en voi jättää suoritusta täysin hevosen harteille vaan tarvittaessa sille pitää antaa pohkeita. Niinpä selvitin sen 50 % rajan nipin napin tuloksella 50,26 %, ja se oli todella onnistumisen hetki. Tuuletukset tulosten selvittyä olivat sen mukaiset, mikä vaikutti hymyilyttävän yleisöä. Palautelomakkeessa luki, että minun olisi kehitettävä istuntaa ja hevosen taivuttamista.

Kevät-Cupin finaali päätti kevään kilpailusarjan. Tällä kertaa viimein aloin oppia jotain. Lopetin murehtimisen kulmista, sillä niiden vuoro tulee kyllä, kunhan olen kehittänyt istuntaa niin että lakkaan pomppimasta satulassa ja kykenen vaikuttamaan hevoseen niin, että ylipäätään voin antaa sille täsmällisen pohjeavun, joka käskee sen mennä kulmaan. Sen sijaan päätin edetä pienten parannusten tietä, tehdä aina jonkun asian paremmin kuin edellisellä kerralla. Tällä kertaa se olisi taivuttaminen, josta olin aiemmin niin kovasti palautetta saanut. Sen kyllä osaan, kunhan vain muistan niin tehdä. Ja niin siinä vain kävi, että tulos oli hieman parempi kuin edellisellä kerralla (50,78%). Huomautuksen sain edelleen istunnasta, nyt myös siitä etten istu keskellä enkä ryhdissä, mutta taivuttamisesta ei sanottu enää mitään. Tämä kerta oli kuitenkin suurin pettymyksen hetki, sillä ulkona lämmittelyssä hevonen oli aivan ihanteellisella päällä ja uskoin, että tulee ihan loistava ratsastus. Radalla tilanne oli jo toinen, en saanut enää yhtä hyvää kontaktia ja alkuosa radasta meni penkin alle. Kun lakkasin murehtimasta niitä kulmia, hoksasin yks kaks matkalla kisapaikalle, mikä ainakin auttaisi kulmissa: Kun vähän jarruttaa kaarteissa, niistä ei tarvitse tehdä niin loivia. Ratkaisut voivat joskus olla niin yksinkertaisia, että niille on sokea. Istunta on kyllä se suurempi tekijä, mutta vauhdillakin on vaikutuksensa.