1600-luvun suomenhevonen oli pieni sitkeä poni ja talon arvokkain eläin

Kuva yllä: Kuvassa oikealla oleva rautias gotlanninruss on ulkonäöltään lähellä suomalaista maatiaishevosta. Suomenhevoset ja russit ovatkin sukulaisrotuja. Kuva Vilma Villi, kuvaa on muokattu näyttämään vanhalta.

Alueella, joka nykyään tunnetaan Suomi-nimisenä valtiona, on ollut hevosia jo ainakin tuhannen vuoden ajan. Suomenhevosen sukupuusta löytyy pohjoiseurooppalainen metsähevonen, josta on todennäköisesti lähtenyt muun muassa sellaisia rotuja kuin eestinhevonen ja gotlanninruss. Nämä lajit voidaan katsoa suomenhevosen sukulaisroduiksi. Ensimmäiset kirjalliset merkinnät löytyvät 1200-luvulta, ensimmäinen merkintä kasvatustoiminnasta löytyy vuodelta 1338, jolloin Karjalasta myytiin hyviä siitostammoja. Aluetta kutsutaan aikakirjoissa nimellä tamma-Karjala. Varsinainen suomenhevonen on ollut olemassa vasta 1800-luvun lopulta, jolloin lajille alettiin puuhata omaa kantakirjaa.

Suomalainen maatiaishevonen oli 1600-luvulla noin 120 cm korkea poni. Kookkaammat, jopa 140-senttiset yksilöt, päätyivät yleensä kartanoihin kasvamaan, pienemmät talonpoikaistiloille. Onnettomien kulkuyhteyksien vuoksi muut kuin herrasväen edustajat eivät liikkuneet juuri kylänsä ulkopuolella, niinpä lähes joka kartanossa oli omanlaistaan kasvatustoimintaa. Yleisin tavoite oli kasvattaa kokoa, ja ulkomailta tuotettiin kartanoihin esimerkiksi friisiläistä ja oldenburgilaista hevoskantaa, skoonelaista, ardenneria ja orlovia. Kartanoissa kasvatettiin usein erikseen työ- ja ratsuhevosia, talonpojan vähät hevoset saivat toimittaa molempia virkoja.

Inkantinki-kartano

Hevosia kartanolla. Kuva: Inkantinkin Facebook-sivu.

Talonpojan hevonen oli tilan arvokkain eläin, ja sillä oli etuoikeuksia. Se sai enemmän heinää kuin lehmät. Hevonen oli ainoa, jota varten viljeltiin heinää ja se sai sitä 4-5 kg päivässä, kun lehmä joutui tyytymään yhteen kiloon. Hevonen sai asua sisällä tuvassa tai talon päädyssä olevassa suojassa niin sanotulla miesten puolella. Naiset hoitivat muun karjan, mutta hevonen oli miesten huostassa. Kansan keskuudessa härkä oli vetojuhtana vielä 1600-luvulla yleisempi kuin hevonen, sillä se tuli toimeen vähemmällä ruualla ja mikä tärkeintä, härkää ei tarvinnut luovuttaa kuninkaan jatkuviin sotiin vetämään tykkejä. Luovutusvelvoite koski vain hevosia. Armeija valitsi tosin palvelukseensa mieluiten suuria, yli 135-senttisiä hevosia, joskin niitä oli toisinaan vaikea saada. Armeijan lisäksi hevosenotto-oikeus koski myös kruunun korkea-arvoisia virkamiehiä. Talonpoika määrättiin lainaamaan hevonen kruunun ajurin käyttöön. Aina hevosia ei kohdeltu hyvin näillä matkoilla, talonpoika saattoi saada takaisin juuri ja juuri hengissä olevan ylirasittuneen eläinparan.

Kylän hevoset laidunsivat kesäisin laajoilla mutta niukoilla metsälaitumilla. Viljapellon sattuessa kohdalle hevosten oli ymmärrettävästi vaikea vastustaa ruuan kutsua, joten usein ne löydettiinkin viljapelloilta. Saadakseen korvauksia hevosten omistajilta viljelijän oli ensin osoitettava aidanneensa pellon riittävän hyvin hevosten varalta. Sen vuoksi hevoset vietiin mahdollisuuksien mukaan laiduntamaan saariin, jossa niiden aiheuttamat tuhot pysyivät vähäisempinä.

Sotahevonen Ruotsin itäisestä maakunnasta

1600-luku oli Ruotsin suurvallan aikaa ja sotien aikaa. Ruotsin armeijalla oli ratsuväen hevosina suuret ja hienot hevoset (gångere, menijä), mutta pieni 125-senttinen ja 300-kiloinen ”klippare” eli kipittäjä sai vetää liki itsensä painoista tykkiä. Hakkapeliittojen sotaretket kestivät usein vuosia, ja niiden aikana tapahtui kasvatustoimintaa. Kotoa lähteneet tammat astutettiin sotasaaliiksi saaduilla oreilla, mieluiten niillä vähän fiinimmillä, joten sotamies saattoi palata kotiin aivan erinäköisen hevosen kanssa kuin oli sotaan lähtenyt. Eliniästä päätellen sotaan joutuneen hevosen osa ei välttämättä ollut huono: 15-vuotias oli vielä hyvässä iässä, jotkin hevoset olivat yli 30-vuotiaita. Karjalan ratsuväen rykmentissä palvelevien hevosten keski-ikä vuonna 1719 oli 17 vuotta. Vanhin niistä oli 36-vuotias.

Hakkapeliittain-kotiinpaluu

Lahdesta löytyy legendaarisille hakkapeliitoille omistettu patsas nimeltä Hakkapeliittain kotiinpaluu.

Pieniruokainen ja sitkeä poni oli teki sotaherroihinkin vaikutuksen. Suomen sodassa, jonka tuloksena Ruotsi joutui luovuttamaan itäisen maakuntansa Venäjän keisarikunnalle, suomenhevoset vetivät tykkejä ruotsalaisten riveissä. Kenraalimajuri kreivi Magnus Björnstjerna kiitteli muistelmissaan, että ilman noita pieniä sisupusseja tappiot olisivat olleet kohtalokkaat ja että tanskalaiset tai holsteinilaiset eivät olisi millään kestäneet sitä rääkkiä.

Kasvata kokoa, muusta viis

Kansatieteilijä Kustaa Vilkuna on mitannut 1700-luvun hevosilta jääneitä länkiä ja arvellut maatiaishevosten keskikorkeudeksi 129 cm ja kartanossa kasvaneen korkeudeksi noin 130 cm. Hevosen koko oli siis hieman kasvanut edelliseltä vuosisadalta, ja koon kasvattaminen oli edelleen tärkein tavoite. Kun tuijotettiin vain kokoa, rakenneviat olivat hyvin yleisiä. Niitä alettiin karsia vasta kantakirjan perustamisen jälkeen. Kun koko on ajan saatossa kasvanut, ”alkuperäisen” kaltaista ponikokoista suomenhevosta kutsutaan tätä nykyä suomenpienhevoseksi.

Venäjän aikana 1800-luvulla Suomen kansa sai maistaa palasen itsenäisyyttä itsehallinnon muodossa. Suomenhevonen nähtiin kansakunnan symbolina, ja 1800-luvun lopulla. Vuonna 1894 perustettiin hevoskasvatusyhdistys Hippos, jonka päämääränä oli tehdä suomenhevosesta rotu rotujen joukkoon. Keisarillinen senaatti hyväksyi tavoitteen ja vuonna 1907 avattiin suomenhevosen kantakirja. Siihen hyväksyttiin 113 oria, joiden keskikorkeus oli 153 cm ja jotka olivat nopeita juoksijoita. Itsenäisyysaatteen lisäksi Suomessa ja maailmalla oli vallalla rotuoppi, joka korosti rodun puhtautta. Suomenhevosen kohdalla se näkyi rautiaiden yksilöiden suosimisena kantakirjaa perustettaessa. Muut värit ovatkin miltei kadonneet värikirjosta. Kimoja ja kirjavia löytyy lähinnä enää suomenpienhevosista.

Ainoa taho, joka ei ollut vakuuttunut suomenhevosen paremmuudesta muihin rotuihin nähden oli Suomen armeija. Itsenäisyyden alkuvuosina armeijassa käytiin kiivasta väittelyä siitä, millainen hevonen ratsuväellä pitäisi olla. Osa upseereista halusi suosia komeita, ratsuiksi jalostettuja rotuja eikä maalaisväestön raskasrakenteisia vetohevosia. Toisen puolen mielestä oli tärkeää, että Suomen armeija käyttäisi omaa rotuamme. Kiista päättyi vuonna 1924 suomenhevosen voittoon ja eräänlaiseen kompromissiin: kantakirja jaettiin kahteen osaan. Toinen linja oli työhevoseksi sopivan rakenteen ylläpitäminen ja yleishevoslinjasta pyrittiin kasvattamaan kevyempiä, sekä ratsu- että kuormakäyttöön sopivia hevosia armeijan tarpeisiin.

Hevoskolonnaa autetaan eräässä jyrkässä mäessä maaliskuussa 1940 J.R.27. SA-kuva.

Suomenhevonen joutuu taas sotaan

Toinen maailmansota veti suomenhevosenkin taas rintamalle. Ne toimivat tykinvetäjinä, sairaankuljettajina, evakuointikyyteinä ja tarkoilla aisteillaan ne myös kykenivät havainnoimaan ympäristöä paremmin kuin ihminen ja toisinaan pelastivat henkiä varoittamalla vaarasta. Hevonen selvisi metsämaastossa paremmin kuin yksikään moottoriajoneuvo. Armeijalla oli jonkin verran omasta takaa hevosia, mutta ei läheskään riittävästi. Koska myös kotirintaman ruuantuotanto riippui hevosvoimista, kaikkia hevosia ei viety sotaan. Siitosoriit jätettiin kotiin, jotta hevosia olisi jatkossakin. Sotaan kelpasi 5-18-vuotias ruuna tai tamma. Tamma ei saanut olla kantakirjatamma, kantava tai imettävä. Valtioneuvosto sääti, että kotiin piti jättää yksi hevonen jokaista kymmentä peltohehtaaria kohti. Sotaan joutuneiden hevosen karvapeitteeseen leikattiin saksilla tunnistusnumero lautasen kohdalle. Hevosesta huolehtivan sotilaan tehtävänä oli pitää huolta siitä, että numero oli koko ajan selvästi nähtävissä. Hevosista pidettiin niin hyvää huolta kuin mahdollista, mutta tykistöhevosen osa oli kova. Ankara rasitus näännytti, syöpäläiset vaivasivat ja ilmahyökkäykset haavoittivat tai tappoivat. Talvisodassa hevosista kaatui 12 % (72 000:sta) ja jatkosodassa 25 % (62 000:sta). Tunnistusnumeron perusteella hevonen voitiin palauttaa takaisin kotiin sodan jälkeen. Hevosia hoitaneet sotilaat ovat kertoneet, että hevosen kuolema tuntui heistä jopa kovemmalta ja epäoikeudenmukaisemmalta kuin ihmisten kaatuminen. Hevoset olivat heille ystäviä, ja nelijalkaisen ystävän menetys oli kova paikka.

Lähikuva hevosesta, joka kuljettaa kranaatteja. SA-kuva.

Hevosia kenttätallissa, hyvässä ilmasuojassa. Vasemman lautasen päälle on karvaan leikattu hevosen tunnistenumero. Syyskuu 1941. SA-kuva.

Sairastalli. Vanha side poistetaan Rovaniemellä huhtikuussa 1940. Hevosilla oli rintamalla kaikki palvelut: ruokahuolto, kengitys, sairastalli eläinlääkäreineen. SA-kuva.

Sotien jälkeen jälleenrakennukseen ja raivaukseen tarvittavien hevosvoimien tähden suomenhevosten määrä oli huipussaan. Mies ja hevonen olivat erottamaton pari sekä pelloilla että metsissä. Hevosmäärä alkoi kuitenkin laskea 1950-luvulla. Sota ja maanviljelys olivat kaksi suomenhevosen tärkeintä tehtävää. Sota oli sodittu, armeija ei tarvinnut enää samanlaista hevosmäärää. Maanviljelyksessä traktorien määrä kasvoi samaa tahtia kuin hevosten määrä hupeni. Maalla ei riittänyt enää töitä kaikille, moni muutti työn perässä kaupunkiin. Hevosia ei yksinkertaisesti enää tarvittu samalla tavalla. Kaupungeissa hevosista luopuminen oli tapahtunut jo aiemmin. Suomenhevosten määrä laski 1950-luvun alun 400 000 yksilöstä vain 14 000 yksilöön (1987). Sen jälkeen määrä taas nousi, sillä suomenhevoselle löytyi vielä käyttöä.

Kolmas osa-alue, jolla hevosia käytettiin ja joka tähän asti oli ollut muita käyttötarkoituksia vähäisempi, oli kilpa-ajo. Kun muu käyttö menetti merkitystään, raviurheilun merkitys kasvoi. Vedonlyöntilainsäädännön mahdollistaessa suuremmat voitot tienestit kasvoivat ja raviurheilusta tuli joillekuille ammatti. Kilpailuista perinteikkäin on kuninkuusravit, joita on järjestetty vuodesta 1924 alkaen lukuun ottamatta pula- ja sotavuosia. Valtaosa suomenhevosista on ravihevosia, joten raviurheilun voidaan sanoa olevan merkittävin suomenhevoskannan säilyttäjä. Ihmisten vapaa-ajan lisäännyttyä 1960-luvulta lähtien myös ratsastus on kasvattanut suosiotaan. Upseerien ja säätyläisten hienosta harrastuksesta on tullut koko kansaa, jostain syystä erityisesti naisia, liikuttava laji. Harrastajia on jo noin 170 000 ja määrä ei osoita laskun merkkejä. Suomenhevonen on monipuolinen harrasteratsu kaikkiin ratsastuksen lajeihin ja muotoihin ratsastuskoulusta kenttäratsastukseen. Suomenhevosen arvo on onneksi ymmärretty ennen kuin se ehti kadota, mutta vaara ei ole vielä kokonaan ohi. Varsoja syntyy noin tuhat yksilöä vuodessa, mikä on hyvin vähän. Pienet kasvatusmäärät vähentävät perinnöllistä vaihtelua ja sukusiitoksen vaara kasvaa. Euroopan Unioniin liittymisen myötä hevoskauppaa ei voi padota.

Suomenhevonen on alkuperäisrotu, jonka juuret yltävät tuhansien vuosien taakse. Se on selviytyjä, paikallisen ilmaston selättäjä. Se on oppinut käyttämään täysin hyväkseen sen vähäisen ruuan, mitä Pohjolan karussa ilmastossa on ollut tarjolla. Se on ainoa hevosrotu, jonka säilymisestä suomalaisilla itsellään on vastuu. Sitä ei voi tuoda, ainoa keino säilyttää laji on kasvattaa sitä täällä.

Lisämateriaalina voit halutessasi lukea kirjoittajan ajatuksia, jotka heräsivät tätä kirjoittaessa. (linkki kolumniin)

Lähteet:

Bläuer, Auli: Voita, villaa ja vetoeläimiä – Karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa. Kustantaja: Turun yliopisto, 2015.

Nuutinen, Kirsi: Suomenhevonen metsätyössä – Matka historiasta nykypäivään. Mikkelin AMK:n opinnäytetyö 2011.

Saastamoinen, Markku (toim.): Suomenhevonen. Kustantaja: Suomen Hippos ry, 2007.

Maatiainen: suomenpienhevonen.

5.8.2017|6 Comments

Minä,

Loputtoman utelias hevostoimittaja, tarinanmetsästäjä ja koruharrastaja, joka edelleen ihmettelee maailmaa ja koettaa aina silloin tällöin tehdä jotain ensi kertaa elämässään.

6 Comments

  1. Eija 7.8.2017 09:07

    Olipas hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus suokeista 🙂

    • Ellikki 7.8.2017 22:03

      Kiitos, ne ovat kiinnostava aihe. Paljon jäi vielä sanomatta, mielenkiintoisia tarinoita riittäisi.

  2. Sari Laitinen 8.8.2017 22:13

    Kyllä sydän sykkii ylpeydestä, tällä suomenhevosen omistajalla.
    Hieno kirjoitus, kertakaikkiaan.

    • Ellikki 9.8.2017 16:01

      Kyllä suomenhevosessa on sitä jotain, ehdottomasti.

  3. Sari 9.8.2017 10:27

    Ensimmäistä hevostani olen ostamassa, kyllä suomenhevonen taitaa viedä voiton muista 👍🏻Muitakin rotuja harkittu, mutta suokki on paras. Harrastehevoseksi aikuiselle tulee. Noita ratsutaustaisia suokkeja on vaan niin vähän.

    • Ellikki 9.8.2017 16:08

      Se on monipuolisuudessaan hyvä harrastehevonen, niitä näkee kaikissa lajeissa ja niille on omia luokkia. Ratsuhevoskasvatus on aika nuori laji. Alueellisista hevoskasvatusyhdistyksistä ehkä osattaisiin neuvoa, keneltä kannattaa kysellä. Jos pienhevonen ei ole sinulle liian pieni, niissäkin on kiinnitetty erityistä huomiota sopivuuteen ratsuksi. Kymenlaakson alueelta tulleita hevosia löytyy Kujalan ja Kuukson kasvattajanimillä, esim. Kujalan Velho ja Kuukson Kaipaus.

Kommentointi on suljettu.

ellikin logo