Pari viikkoa sitten kirjoittamassani tekstissä suomenhevosen historiasta jäi sanomatta paljon sellaista, mikä herätti kirjoittajassa kaikenlaisia ajatuksia. Tekstiä varten löytyi lähdekirjallisuutta melko helposti, mutta kuvat olivat jo vaikeampi rasti. Mistä löytää vanhoja, edes 1900-luvun kuvia? Sitä vanhempia kuvia en edes yrittänyt löytää, sillä kamera on sittenkin melko tuore keksintö ja kuvien paljous vasta nykyajan ongelma. Kyseisen artikkelin otsikkokuvaksi sain russponista ja shetlanninponista otetun melko tuoreen värikuvan, jonka käsittelin vanhan näköiseksi.

Ratkaisuksi löytyi armeijan kuvapankki SA-kuva. Kuvien selaaminen oli varsin rankkaa, sillä mukana oli kuvia myös kuolleista ja laihoista hevosista. Pari tuntia kuvapankin ääressä tuntui samalta kuin olisi katsonut hyvin ahdistavan elokuvan. Eräissä kuvissa sidottiin sirpaleen aiheuttamaa haavaa, toisissa eläinlääkäri leikkasi luotia pois hevosesta. Kun kuvia oli selannut kolmisensataa, alkoi kuvio olla selvillä: näin hyvin meillä hoidettiin hevosia, kun taas vastapuolen hevoset kuolivat nälkään ja hoidon puutteeseen. Eihän kuvaaja tietenkään päässyt vihollislinjojen taa katsomaan, miten venäläisillä hoidettiin hevosia, mutta tokkopa yhtä huonosti kuin kuvien perusteella annetaan ymmärtää. Ja suomalaisten puolella oli varmasti raskasta kuormaa vetäviä hevosia, jotka laihtuivat ja väsyivät, mutta niitä ei näy kuvissa.

Sotilas-juottaa

Suomalainen sotilas juottamassa suomalaista hevosta. SA-kuva.

Sotahevonen-loimi

Suomalainen hevonen sai ruokatauollaan loimen selkäänsä. SA-kuva.

 

Laiha sotasaalis. Venäläisiltä jäänyt Kiantajärvellä takaa-ajon aikana. SA-kuva.

Nälkää nähneet venäläissotilaat ovat syöneet hevosenlihaa. SA-kuva.

Apartheidin aika

Ennen lähdeaineistoon tutustumista olin siinä käsityksessä, että rautias oli jollain lailla luonnostaan suomalaiselle hevoselle tyypillinen väri, mutta niin ei ollut. Suomenhevosesta vain päätettiin tehdä rautias. Yritin lukiessani kovasti ymmärtää, miksi näin oli että jotain väriä suosittiin. Toki siihen aikaan harrastettiin värierottelua ihmisilläkin, joten tavallaan on ymmärrettävää, että ajan henki tarttui myös jalostustyöryhmään. Väri oli niin tärkeä, että Hippoksen perustamisen yhteydessä tammat jaettiin kolmeen ryhmään: 1) Hippoksen jäsenten omistamat rautiaat tammat 2) muut rautiaat tammat 3) muut tammat. Kantakirjaan merkityistä 113 orista 105 oli rautiaita, loput 8 ruunikoita.

Vuosina 1871-1874, ennen rautiaiden suosimisen aikaa, juoksijahevosten kirjanpidon mukaan värijakauma oli ruunikon puolella. Ruunikoita oli 46 %, mustia 21 % ja rautiaita 23 %, muita värejä 10 %. Seuraavina vuosina valikoima heilahti vahvasti rautiaaseen suuntaan. Vuosina 1875-1883 jako oli jo seuraava: ruunikoita 37 % ja mustia 24 % ja rautiaita 39 %. 2000-luvun alkuvuosina rautias hallitsi värimaisemaa 92 % osuudellaan, ruunikkoja oli 6 % ja mustia 1 % ja muita värejä 1 %.

16. Tuisku-Tupi

Rautias, raudikko: ruskea hevonen, jolla on karvapeitteen väriset tai tai vaaleammat jouhet.

Viikari-Waara-ruunikko-suomenhevonen

Ruunikko: ruskea hevonen, jolla on mustat jouhet ja tavallisesti myös mustat jalat. Kyllä, tämä on suomenhevonen vaikkei väristä heti arvaisi.

Miksi juuri rautias? Mahdollisesti suomalainen mies näki siinä jollain tavalla itsensä. Liinaharja oli kuin pellavainen pää, kova tekemään töitä, omapäinen luonto muistutti suomalaisesta joka ei usko ennen kuin itse näkee. Rautias väri oli varmaankin sopivan maatiaismainen peltomaisemaan. Ei maaseudun hevosen sopinut olla juhlava musta tai hohtava valkoinen. Värien säilyttäminen on sikäli arvokasta, että populaatiossa olisi hyvä olla mahdollisimman laaja geeniperimä ja kaikki värit ovat yhtä arvokkaita. Paitsi että päistärikköä ei kannata astuttaa päisttäriköllä, siitä seuraa vain varsan kuolema. Jos kantakirja perustettaisiin nyt, haluaisin uskoa että terveys, luonne ja liike menisivät värin edelle. Näihin tekijöihin alettiin kiinnittää huomiota matkan varrella, mutta 1920-luvulle asti riitti että on rautias ja rakenteeltaan suomenhevosen näköinen. Nykyään kantakirjauksessa testataan sekä kykyjä että luonnetta unohtamatta terveyttä ja rakenteellisia seikkoja. Useimmat värit ovat enää yhden tai kahden sukulinjan varassa niin että on suoranainen ihme, että värejä on vielä jäljellä niinkin monia. Muutamia värejä on jo sammunut.

Kantri-Romeo-musta-suomenhevonen

Kantri Romeo, musta suomenhevonen hyppäämässä estekilpailuissa luokassa, johon saa osallistua vain suomenhevosella.

Suomenhevonen, uskollinen ystävä

Hevonen on aina herättänyt tunteita. Se on ylväs, jalo ja ystävällinen eläin. Tällä hetkellä hevosen elämä on kokonaisuutena parempaa kuin silloin, kun joka talossa oli hevonen. Hevonen on nyt enemmän lemmikin kuin työvälineen asemassa. Nyt hevosia omistavat ne, jotka haluavat oman hevosen josta pitää hyvää huolta. Kun hevonen oli työväline, suurin osa maamiehistä piti hevosta ystävänään ja juttelivat sille kaikki ne asiat, joita eivät osanneet kenellekään muulle puhua. Kun kaikilla oli hevonen, niitä omistivat nekin jotka eivät ymmärtäneet hevosia tai välittäneet niistä elävinä olentoina. Työt piti saada tehtyä, oli kiinnostusta hevosiin tai ei. Niinpä osalla pientilojen isännistä ei ollut tarvittavia hevosmiestaitoja. Ja missä taito loppuu, voimankäyttö alkaa.

Saastamoisen toimittama suomenhevoskirja tarjosi tiedon lisäksi kivoja pikku tarinoita ajalta, jolloin jokaisessa maalaistalossa oli hevonen. Valitsin tarinoiden joukosta kolme koskettavaa kertomusta.

Erään tarinan on kertonut Arvi-niminen mies, jonka isä oli oikea hevosmies, jolle hevonen oli kumppani. Isä huolehti, että Pekka-hevonen sai työn ohessa vettä, lepotaukoja ja päivän päätteeksi se sai halutessaan piehtaroida. Hevonen oli usein kynnön jälkeen hikinen. Se kuivattiin olkitupolla ja se sai loimen selkäänsä mennessään talliin. Kesäisin se päästettiin laitumelle aina kun mahdollista. ”Oman perheen jäsenille ja varsinkin isälle se hörähti ja tuli kutsusta luokse. Ehkä se piti meitä omana laumanaan ja niinhän mekin pidimme sitä melkein perheenjäsenenä.”

Kyntöhevosia. SA-kuva.

Atso-niminen mies on myös kertonut oman tarinansa isästään ja isän hevosesta, ja sen sävy on hieman toisenlainen. Puunveto savotalla oli raskasta, ja jos ei hevosmiestaitoja eikä silmää varusteiden sopivuudelle ollut miehelle siunaantunut, epäsopivien länkien alta olkapäät olivat toisinaan vereslihalle hiertyneitä. Mies ei osannut toimia eikä tullut toimeen hevosensa kanssa, mutta puut piti silti ajaa. Poika muistaa, miten hevonen kivun takia laittoi korvat luimuun ja pukkasi turvallaan isää selkään. Sitten isä ”raivostui ’perkeleen kaakille’ ja löi sitä suitsiperillä selkään.” Nähtyään tilanteen poika kiukustui isälle niin, että ei halunnut edes syödä saman pöydän ääressä. Myöhemmin poika pääsi näkemään todellisen hevosmiehen, joka kohteli hevosta kärsivällisesti ja kunnioittavasti. ”Tuntui kuin hevoset olisivat osanneet lukea kuskiensa ajatukset. Ajattelin, että olisipa tuo mies ollut isäni, kun se on noin hellä hevosellekin.”

Suurin osa hevosista palasi sotavuosien jälkeen rintamalta tuttuun kotiinsa. Niitä kunnioitettin, ja ne saivat usein olla loppuelämänsä kevyemmällä käytöllä ja niitä hoidettiin erityisen hellästi. Eeva-niminen nainen kertoo kirjassa lapsuusmuiston Pokusta, joka oli ollut sodassa. Hän oli siskonsa kanssa matkalla kirkonkylään. Matkan varrella oli pitkä ylämäki. Kunnioituksesta veteraanihevosta kohtaan tytöt hyppäsivät kärryiltä ja kävelivät hevosen rinnalla ylämäen. Takaa tuli poika, joka ilkkui: ”On teillä huono hevonen, kun ei noin hoikkia likkoja jaksa vetää.” Eeva-tyttö käski pojan pyytää hevoselta heti anteeksi, ja poikaa se vain nauratti. Että piti oikein pyytää hevoselta anteeksi! Tyttö taputti hevosta kevyesti poskelle ja sanoi sille, että tuo poika ei ymmärrä. ”Anteeksi kun tuo loppi sano pahast. Hää ei tunne sinnuu, että sie oot entinen rintamajermu.” Hevosta ilkkunut poika katui välittömästi, tuli hevosen luo. ”En minä pahaa tarkoittanut. Vai olet sinä polle ollut siellä, olet sitten paljon nähnyt.”