Ville Virtasen Hevosen taju kritisoi hevosen esineellistämistä – työ myyntitallilla 80-luvulla oli karu kokemus

Ville Virtanen kirjoitti vuonna 2013 hevoskirjan nimeltä Hevosen taju. Kirjan sanoma on, että hevosen arvo kiteytyy siinä, paljonko sen rahallinen arvo on. ”Hevonen on kotieläimistä kalleimmasta päästä, siitä maksetaan parhaassa tapauksessa miljoonia euroja. Se on kaikkein rikkaimpien ihmisten leikkikalu. Huippuratsastus on rikkaiden puuhamaa”, pamauttaa kirjailija Ville Virtanen.

Virtanen puhuu nimenomaan maailman parhaista hevosista, niistä jotka menevät 5 tähden GP:tä. Pitää paikkansa, että joku Melinda Gates – upporikkaan Bill Gatesin tytär – pystyy ostamaan huippuhevosen. Ratsastuksessa kallis hevonen ei yksin riitä tuloksiin, jos ratsastaja ei ole tehtäviensä tasalla. Ei silti tarvitse olla satumaisen rikas voidakseen omistaa hyvän hevosen. Se, mikä on kellekin hyvä, on yksilöllistä. Ja loistoyksilötkin ovat alkuun kouluttamattomia varsoja, joista osaava tekijä muovaa menestyjän ilman miljoonaomaisuutta.

Juoni:

Kirjan päähenkilöitä ovat herkkä Elias-poika ja hänen suuri rakkautensa Florence eli Flo. Elias ja Flo kohtaavat jo teini-iässä ja perustavat aikuisena yhden Euroopan parhaista myyntitalleista.

Menestyksen salaisuus on se, että Eliaksella on luontainen hevosen taju. Hän ymmärtää hevosia, hän on henkisesti hevosten taajuudella. Hän on niin lähellä hevosta kuin ihmisen nahoissa elävä olento voi olla.

Ei tarvita kuin tuuppaus, yksi isompi päänkolautus, ja hänestä tulee hevonen. Tapahtuu ihme. Kun kerran satulasta pahasti suistunut Elias tulee tajuihinsa sairaalassa, hän herää hevosena. Hän on jo pitkään ollut henkisesti hevosmies, mutta nyt hän osaa myös juosta kuin hevonen ja hänellä on hevosen vaisto. Se käskee paeta. Kaviot laulavat pitkin tienvartta, iskevät rytmiä ja rysäyttävät tarpeen vaatiessa kaiken tieltään. Flo ei voi muuta kuin etsiä karkuun päässyttä hevosmiestä, mutta ei luovuta ennen kuin löytää rakkaansa. Hän haluaa Eliaksen takaisin – hevosena tai ihmisenä.

Kun muuan miljardööri saa kuulla Eliaksen hevosenpotkuista, hän haluaa ehdottomasti että Elias osallistuu hänen järjestämiinsä vedonlyöntinyrkkeilykilpailuihin. Hevosen reaktionopeudella ja voimalla varustettu Elias huumataan ja kuljetetaan auton takakontissa kauas arolle. Eliaksesta tulee juuri sellainen urheiluväline, jollaisia hevoset ovat. Kansa hurraa.

Tarinan ymmärtäminen vaatii uskoa ihmeisiin

Virtanen haluaa kuvata Eliaksen esimerkin avulla kaikkea sitä, mitä hevosen esineellistämisestä seuraa. Elias-hevosen pitää heti alkaa voittaa vangitsijalleen rahaa. Kirjan kantava teema on muistuttaa, että tässä maailmassa hevosella tuntuu olevan arvoa ainoastaan urheiluvälineenä.

Monen mielestä kirja on omituisen kaksijakoinen: alku on hyvin uskottavaa, sujuvaa tarinaa ja sitä pidetään usein kirjan parhaana osuutena. Keskivaiheilla hypätään ajassa 30 vuotta eteenpäin ja tapahtumat alkavat olla kaikkea muuta kuin uskottavia.

Hopeanvärinen ahaltek edustaa kirjassa hevosta, joka on upea itsessään, hevosena. Sen rahallinen arvo on olematon, ja sitä kohdellaan kuin roskaa. Se vaihtaa omistajaa kaupanpäällisenä, täysin vailla arvoa. Ahaltek voisi olla vähän kuin suomenhevosratsu, joka elää hyvän elämän ja tuottaa suurta iloa omistajalleen, mutta joka ei koskaan ratsasta isoista rahoista. Ahaltek-rotu ei ole tunnettu hyvistä suorituksista kilparadoilla vaan metallinhohtoisen kiiltävästä turkistaan. Se on pysäyttävän kaunis, hyvin hoidetun ahaltekin turkissa välkkyvät kulta ja hopea.

”Halusin tutkia sitä vääristymää ratsastusurheilussa. Se on niin huippuratsastuspainotteista. Siinä, mitä hevonen antaa ihmiselle, on paljon merkityksellisempiäkin asioita kuin raha”, Virtanen sanoo.

Kirjassa on tarkoituskin rikkoa genrerajoja ja liikkua uskottavuuden rajoilla. Virtasen mukaan se liikkuu Humisevan harjun ja Hämähäkkimiehen välimaastossa. Romaani on hengellinen olematta uskonnollinen, kaikki tapahtuu hengen ja materian kosketuspinnassa. Eliaksen ja Flon rakkaustarinassa on ylimaallisia piirteitä, ja kirjaa lukiessa täytyy hiukan uskoa ihmeisiin, jotta sen voi ymmärtää.

”Kirjassa on samaa tunnelmaa kuin elokuvissa Black Swan, Birdman tai ruotsalaisessa Låt den rätte komma in -filmissä. Kaikille näille on yhteistä realistinen maailma, josta nousee fantasiamaailma”, valottaa Virtanen.

Hevoskauppa huipulla muistuttaa Virtasen mielestä jossain määrin taidekauppaa. ”Hevonen ei päädy välttämättä sellaiseen kotiin, missä sitä ymmärrettäisiin hevosena vaan sinne, missä ymmärretään sen rahallinen arvo. Samoin taideteos ei päädy sellaiselle, jota teos puhuttelee vaan sellaiselle, joka ymmärtää sen sijoitusarvon.”

”Se, jolla on eniten rahaa, pärjää parhaiten”

Kun Ville Virtanen aloitti tauon jälkeen kilparatsastuksen uudestaan vuonna 2003, hän ilmoitti tavoitteenaan olevan hypätä Helsingin GP:ssä. Hän tokaisi noihin aikoihin kaverilleen, että on ihana päästä taas puhumaan hevosista ja ratsastuksesta. ”Kuule Ville, ei täällä kukaan enää puhu hevosista ja ratsastuksesta. Täällä puhutaan vaan rahasta”, sanoi kaveri. Virtanen ei ymmärtänyt lausetta ensin, mutta sen merkitys kävi ajan kuluessa aivan selväksi. Kukaan ei ollut kiinnostunut hevosmiestaidon hienoudesta, keskustelu pyöri rahan ympärillä.

”Huippuratsastus on rakennettu niin, että se jolla on eniten rahaa, pärjää parhaiten.”

Tässä kohtaa on pakko kysyä, miksi ihmeessä kirjan henkilöt kiroilevat niin paljon. Virtasella on selitys siihen.

”Minun käsitykseni mukaan ihmiset kiroilevat just noin paljon”, perustelee kirjailija ratkaisuaan. ”Hevoskasvatus oli 80-luvulla paljon väkivaltaisempaa kuin nyt. Hevospiireissä ja muualla ryypättiin ja kiroiltiin, ihmiset olivat ronskeja. Rauno-sedän esikuva on hevosmies Pertsa Rautiainen, humalapäissään paha suustaan.” Hevosmies Raunon suuhun on istutettu sanat, jotka saattavat hyvin olla peräisin tosielämän esikuvaltaan: ”Ei oo huonoja suita eikä hulluja hevosia. On kovia käsiä ja puupäitä miähiä.”

Elias-poika tutustui hevosiin juuri samalla tavalla kuin Ville-poika aikoinaan: livahtamalla Ypäjällä tammatalliin. Kohtaus onkin Virtasen omasta lapsuudesta. Elias on hevosmies, jonka herkkyydestä ja hevosenlukukyvystä Ville Virtanen toisinaan unelmoi. Unelmaan kuuluu, että saisi keskittyä omaan tekemiseensä ja joku harmaa eminenssi hoitaa kaiken muun.

”Kaikissa henkilöissä on jokin puoli minusta. Ihmisissä on niin monta puolta. Loin hahmot samalla tavalla kuin roolihenkilön, kysyin itseltäni millainen olisin jos olisin elänyt hahmon elämää.”

Hevosen-taju

Hevosten kova käsittely työpaikalla vei ratsastuksesta ilon

Kirjan kansikuva on hevosihmiselle selkeä kipuilme. Hevonen on ahdistunut, yrittää paeta kovan käden hallitsemaa kuolainta aukomalla suutaan. Virtanen valitsi kansikuvan itse. Se kuvaa hyvin myyntitalleilla käytettyjä pakkokeinoja ja hevosen alistamista kivun avulla. Virtasen kuvaus eurooppalaisesta hevoskaupasta on peruja omista kokemuksista. Hän päätyi ratsastajaksi paikkaan, jossa hevosia kohdeltiin kovakouraisesti.

Kipuilme on Virtaselle uusi termi. Hevosmies ilahtuu kuullessaan, että hevosen kipu on alettu ottaa vakavasti, etenkin ihmisten hevoselle tuottama kipu. Se hänen mielestään oli kaikkein vaikein pala ratsastajan työssä 80-luvulla.

”Pyrin teatterikouluun 1983, mutta en päässyt sisään. Sen jälkeen lähdin Tom Olsmaierille Hollantiin ratsastajaksi. Olsmaier oli hyvä keskitason hevosten kauppias, myi paljon ja kohtuuhintaista. Siinä tuli pian ilmi homman karuus: se on raakaa ja tehdasmaista. Kirjassa mainittu häränkyrpä on oikeasti olemassa, ja sitä käytettiin.”

Noista ajoista on pian 40 vuotta aikaa, ja ratsastusmaailma on onneksi muuttunut pehmeämpään suuntaan. Internetin ja älypuhelinten aikakaudella ei voi enää tehdä omia juttujaan salaa, kun jokaisella on taskussaan kamera, joka lähtee helposti filmaamaan nähdessään rumaa hevosenkäsittelyä ammattilaiselta.

Olsmaier oli kova huutamaan ja ilkeä puheissaan, työntekijöiden vaihtuvuus oli suurta. Hänen alaisenaan piti olla kova että pärjää. Virtanen muistaa erään työntekijän joka tuli illalla ja häipyi aamulla. Virtanen päätti, että häntä ei nujerreta ja puski eteenpäin, teki työnsä joka päivä vaikka mikä oli.

Virtanen pistettiin hoitamaan yksin 40 hevosen liikutuksen kuukauden ajan. Olsmaieriin se teki vaikutuksen, hän pyysi Virtasta tallimestariksi. Virtanen kieltäytyi, hän oli nähnyt riittävästi ja lähti. Hevosenkäsittelykeinot olivat väkivaltaisia, hänen piti jopa opetella pois omaksumastaan kevyestä tyylistä ja ratsastaa työnantajan ohjeiden mukaan kovalla tyylillä. Taika ja ilo katosivat, ratsastuksesta meni maku ja ura loppui siihen.

”Taisi käydä niin, että menin väärään paikkaan. Jos olisin päässyt vaikka Whitakerille, ratsastaisin varmaan edelleen”, Virtanen miettii.

Kuusi vuotta sitten julkaistu Hevosen taju on Virtasen tuorein, mutta ei varmastikaan viimeinen. Pöytälaatikossa on useampi aihio. Sitä ennen hän aikoo kuitenkin aloittaa taas ratsastuksen. ”En ole puoleentoista vuoteen ollut satulassa, olisi kiva koettaa taas.”

19.1.2019|Kommentit pois päältä artikkelissa Ville Virtasen Hevosen taju kritisoi hevosen esineellistämistä – työ myyntitallilla 80-luvulla oli karu kokemus

Minä,

Loputtoman utelias hevostoimittaja, tarinanmetsästäjä ja koruharrastaja, joka edelleen ihmettelee maailmaa ja koettaa aina silloin tällöin tehdä jotain ensi kertaa elämässään.
ellikin logo