8-vuotias Ville Virtanen hiipi salaa hevosen selkään ja jäi koukkuun: ”Olin niin onnellinen, että jalat eivät pitäneet”

Ruotsissa asuva näyttelijä Ville Virtanen on ollut hevosmies siitä asti, kun hän 8-vuotiaana pikkupoikana kiipesi salaa hevosen selkään Ypäjällä Hevosjalostuslaitoksen tammatallissa, jossa asui tiineitä tammoja. Se tuntui heti paikalta, jossa on hyvä olla. Se oli pienelle pojalle järisyttävä elämys.

– Siellä oli vanha, viisas ja kaunis suomenhevostamma, joka otti kontaktia. Se katsoi minua ja tuli lähemmäs. Seisoin korokkeella ja jostain mielijohteesta nousin sen selkään. Sen korvat kääntyivät ja tajusin, että se kuuntelee. Persiin alla on luonnonvoima, joka kuuntelee mua, se oli ihan uskomaton tunne, muistelee Virtanen häkeltyen vieläkin kokemuksesta.

Hevonen teki suuressa karsinassa kierroksen ja palautti pojan samaan paikkaan, mistä oli ottanut kyytiin. Mieleen jäi vahva kokemus siitä, että ihminen ja hevonen voivat ymmärtää toisiaan, kommunikoida.

– Tulin pois selästä ja olin niin onnellinen, että jalat eivät pitäneet.

Siitä matka jatkui ratsastuskouluun. Ensimmäinen opettaja oli Magnus Lillkvist, paikka Ruskeasuo ja vuosi 1970. Neljä vuotta myöhemmin Virtasen ratsastusura sai merkitsevän käänteen, kun Raija Jensen perusti Espoon Soukkaan Lounaisrannikon Ratsastuskoulun. Vuodet Soukassa tekivät Virtasesta kenttäratsastajan. Jensen oli itse kenttäratsastaja ja hurjapää, ja piti tärkeänä että jokaisen piti osata sekä koulua että esteitä.

Meno oli siihen aikaan monella tapaa erilaista kuin ratsastuskouluissa nykyään. Jensenin johdolla seitsemän pojanviikarin porukka sai opetella asioita leikin kautta, esimerkiksi pelaamalla hippaa hevosen selässä laitumella.

– Saimme jo aika alkuvaiheessa viedä hevosia laitumelle ratsastamalla. Niillä oli pelkkä riimu päässä ja matkalla saimme päästellä niin paljon kuin peli vetää.

– Kun tottuu vauhtiin ja putoilemiseen alusta alkaen, se ei pelota. Siinä myös oppii automaattisesti rentouden ja oikean asennon, kun vauhdissa pitää pysyä kyydissä.

Pojat osasivat myös keksiä kolttosia, kun sille päälle sattuivat. Virtanen muistaa erään kerran, jolloin pojat hiipivät kesäyössä suitsien kanssa laitumelle yöratsastukselle.

Hän kuvailee 1970-lukua ratsastuksessa rennoksi aikakaudeksi. Koko maassa oli vain kolme maneesia, kellään ei ollut juuri rahaa, pidettiin hauskaa, ratsastettiin sillä millä ratsastaa saatiin ja ”käytiin välillä kisaamassa milloin milläkin”.

Toisinaan Virtanen sai kilpailuihin alleen todella hyviä hevosia – sellaisia kuin Raija Jensenin omistama Laban. Ratsukko Ville Virtanen – Laban voitti vuoden 1979 kenttäratsastuksen suomenmestaruuden ja esteratsastuksen aluemestaruuden junioreissa.

Tähtihetki oli nähdä oma hevonen World Cup -radalla

Yksi uran mieliinpainuvimmista hetkistä tuli eteen 20 vuotta myöhemmin hevosenomistajan roolissa, kun Virtasen omistama GG Barock hyppäsi Helsingin Horse Show’ssa maailmancup-radan ottaen vain yhden pudotuksen ratsastajanaan Raimo Aaltonen.

Tullessaan Virtaselle GG Barock oli 5-vuotias ruuna, joka säikkyi kaikkea. Se oli iso ja hankala rautias ruuna, säkäkorkeudeltaan 184 cm. Virtanen vei sitä eteenpäin ja myöhemmin ratsukko sijoittui radoilla 130 cm luokissa. Hän näki, että hevosessa olisi ainesta paljon enempään kuin mihin hänen kykynsä riittivät. Hevonen annettiin Raimo Aaltosen ratsastettavaksi, ja parin vuoden sisällä Aaltonen hyppäsi sillä jo maailmancupia Helsingissä. Hevonen myytiin sen jälkeen Englantiin, missä se kohtasi loppunsa loukkaannuttuaan Hicksteadin Derbyn maastoesteradalla vuonna 2004.

– Se oli luonteeltaan dramaattinen hevonen, jolla oli valtavasti skouppia. Se ei osannut kunnolla koota etujalkojaan, joten se hyppäsi esteet vielä puoli metriä korkeammalta kuin muut, kuvailee Virtanen.

Ville Virtanen katsoo nyt suomalaista ratsastusmaailmaa Pohjanlahden toiselta rannalta. Hän kertoo olleensa hevosen selässä viimeksi yli vuosi sitten. Kilparatsastajan mieli ei osaa vain harrastella ratsastusta. Silloin kun hän käy ratsastamassa, mieli alkaa poltella kilparadoille.

– Sunnuntairatsastelusta ei vain saa sitä, mitä kilpailemisesta. Ja kun kilpailuviettiä on liki mahdoton pysäyttää, on helpompi ratkaisu olla kokonaan ratsastamatta.

Ratsastuksessa oivaltaa joka kerta jotain uutta edelleen, joka kerta kun selässä käy.

– Suurin oivallus lähiaikoina on ollut, että koko selässä oleminen kiteytyy sanaan tasapaino. Hevosta hallitaan tasapainon avulla. Meitä opetettiin ratsastamaan jalalla, kädellä ja istunnalla, mutta oikeasti näistä muodostuva kokonaisuus on tasapaino. Kun keskityt siihen, että oma tasapaino on oikein, hevonen tulee kuin itsestään alle oikein.

Vielä lopuksi täytyy kysyä, mikä ihme tekee ruotsalaisesta ratsastuksesta niin paljon menestyneempää. Virtasen mielestä ruotsalaisessa ajatusmaailmassa taidetta ja urheilua kannattaa tukea.

– Suhde kulttuuriin, myös ratsastukseen, on erilainen kuin Suomessa. Suomessa yksi asia kerrallaan saa rahoitusta. Välillä se on ooppera, välillä elokuva-ala tai jääkiekko. Ruotsalaisen ajattelun mukaan kaikki taide ja urheilu on kulttuuria. Kulttuuri on kaikkea sitä, mikä tekee elämästä siedettävämpää. Sen lisäksi pitää uskoa omaan tekemiseensä.

Artikkelikuvassa Ville Virtanen hevosensa Khaosin kanssa armeijan urheilujoukoissa vuonna 1980.

Artikkeli on osa Helsinki Horse Show’sta kertovaa sarjaa.

Muut osat:

Susanna Rautanen

Eric van der Vleuten

Stella Hagelstam

11.9.2018|Kommentit pois päältä artikkelissa 8-vuotias Ville Virtanen hiipi salaa hevosen selkään ja jäi koukkuun: ”Olin niin onnellinen, että jalat eivät pitäneet”

Minä,

Loputtoman utelias hevostoimittaja, tarinanmetsästäjä ja koruharrastaja, joka edelleen ihmettelee maailmaa ja koettaa aina silloin tällöin tehdä jotain ensi kertaa elämässään.
ellikin logo